Rainer Friman 

Olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut

Ajan minkä autosta pääsee. Lähdin pari tuntia sitten Pyhäsalmesta, jossa olin eilen esiintymässä. Tänä aamuna piti kirjoittaa yksi kolumni ja haastattelu puhtaaksi, jotka veivät aikaa paljon enemmän kuin olin laskenut. Nyt on kiire Tuuloksen Kapakanmäkeen, jossa esiinnyn Souvareitten kanssa. Myöhästyn, se on varma.

Teen uhkarohkeita ohituksia. Vanha mies näyttää keskisormea ja tööttää vihaisena. Vilkutan taustapeilistä takaisin ja painan lisää kaasua.

Omituiset niska- ja rintakivut ovat vaivanneet minua jo jonkin aikaa. Tunnen jälleen niskassani kuumotusta ja jäykkyyttä. Olen ajatellut käydä lääkärissä kun ehdin.

Kello käy jo ilta kymmentä ja olen vasta Lahdessa. Matkaa on vielä vajaa sata. Soitan tanssien järjestäjälle myöhästyväni.

" Täällä odottaa toista tuhatta ihmistä, yritä päästä mahdollisimman nopeasti ", hän sanoo napakasti.

Vihdoin kaarran tanssipaikan pihaan. Juoksen baarin kautta, otan kahvimukin ja sämpylän takahuoneeseen. Orkesterini huokaisee helpotuksesta nähdessään minut ehjänä. Hommat kunnossa, viihde voi alkaa.

" Linnut jo lentäkää pohjoiseen, mun teitä ikävä on ja sydäntä paleltaa. Linnut tehkää pesä sydämeen ja sulattakaa tämä..routainen..." Yhtäkkiä sanat katoavat muististani ja sali alkaa pyöriä silmissäni. Näytän pojille, että nyt on jotain hullusti. He alkavat soittamaan välisoittoa antaen minulle siten aikaa rauhoittua ja vetää henkeä. Kun laulun pitäisi jälleen alkaa, en muista vieläkään sanoja. Lopettakaa soitto, näytän pojille.

" Suonette anteeksi hyvä yleisö, mutta 500 kilometrin jälkeen homma ei ihan heti onnistu. Pojat soittavat tähän pari valssia ja tulen sitten. Eiköhän silloin twisti jo taitu minultakin", sanon mikkiin ja menen takahuoneeseen.

Mutta aavistan että kaikki ei ole nyt kunnossa. Käteni vapisevat ja sydän hakkaa lujaa. Pelko kouraisee syvältä, niin kuin on tehnyt jo monta viikkoa astuessani esiintymislavalle.

Pojat soittavat valssit ja menen takaisin lavalle. Mietin kuumeisesti minkä laulaisin ensin. Päätän ottaa poutapilvet, siitä muistan sanat aina.

" Poutapilvet, ne saapuu jälkeen myrskysään, poutapilvet, vihdoin taivaalla taas nään. Ne meille ...." Silloin tasapainoaistini pettää! Nyt on jotain pahasti pielessä, huudan mikkiin. Polveni nitkahtavat ja pojat ehtivät juuri ottamaan kiinni, etten putoa lavalta yleisön jalkoihin. He kantavat minut takahuoneeseen. Yleisön seasta kuuluu äänekäs kohahdus, jotkut kirkaisevat. Tunnen olevani ihan poikki. Sitten katoaa filmi.

Herään muutaman minuutin kuluttua takahuoneessa. Ihmisiä parveilee ympärilläni. Ihmettelen missä olen ja miksi nämä ihmiset ovat täällä?

" Hei Raikku, olen lääkäri ja tämä tässä on vaimoni, sairaanhoitaja. Olimme tanssimassa kun pyörryit ja tulimme katsomaan mikä sinua vaivaa", mies sanoi rauhallisena. Hän laski pulssiani tämän tästä ja juotti kylmää vettä.

" Mitä minulle sitten on oikein tapahtunut? Missä minä olen ja miksi täällä on niin paljon ihmisiä", kysyn heiltä ihmeissäni.

" Olet Tuuloksen Kapakanmäessä. Sinun piti esiintyä täällä, mutta pyörryit. Etkö muista sitä", hänen vaimonsa kysyy.

" En. Muistan kyllä kun ajoin lujaa koko päivän, mutta en muuta. Minun pitää siis laulaa täällä vai?" kysyn hölmistyneenä.

" Tänään et suinkaan kykene laulamaan. Olen soittanut ambulanssin ja sinut viedään sairaalaan tutkimuksiin. Sinä taidat olla hyvin väsynyt ja loppuun palanut. Epäilen, että äskeinen johtui voimakkaasta paniikkikohtauksesta. Se on tyypillistä kun elimistö ja psyyke on ylikuormittunut, mutta kyllä se sairaalassa sitten selviää. Ota nyt vain rauhallisesti, ei ole mitään hätää", lääkäri puhuu minulle rauhallisella äänellä.

Ambulanssi saapuu takaovelle. Ihmisiä on kerääntynyt kymmenittäin kurkkimaan miten voin. Useat huutavat kannustavia kehoituksia. Ambulanssimiehet kantavat minut paareilla autoon, ja myös minua auttanut lääkäri tulee autoon. He ottavat minulta sydänfilmin ja laittavat tiputuksen. Sydänfilmi osoittaa nopean pulssin, mutta sydänkohtauksesta ei onneksi ole kysymys. Se helpottaa mieltäni. Kyllä se tästä, huokaan.

Noin puolen tunnin kuluttua he lähtevät viemään minut Meilahden sairaalaan tarkempia tutkimuksia varten. Ainakin neurologisia tutkimuksia tehdään vielä tänään, toinen ambulanssimiehistä sanoo.

Matka Helsinkiin kestää toista tuntia, jonka aikana muistini alkaa palata. Käyn päivän tapahtumat monta kertaa mielessäni läpi ja olen varma, että taas on edessä pitkä sairasloma. Mietin miksi aina kesällä, jolloin töitä on paljon ja rahaa tulossa talven varalle. Entä yhtyeeni, miten he pärjäävät, kun olen taas telakalla muutaman kuukauden? Pankkilainat ja muut velvoitteet eivät odottele tervehtymistäni.

Syvällä mielessäni tiesin odottaa jotain tällaista. Olen ollut väsynyt ja nuutunut jo pitkään. Käsieni ja niskani vapina ovat vaivanneet jo kuukausia. Nukkuminenkin on ollut katkonaista.

Toinen miehistä ottaa minusta taas sydänfilmin. Pulssini lyö vieläkin yli sata kertaa minuutissa.

Koko kroppani on pienessä vapinassa.

Kesäkuun kelmeä valo käy silmiini, kun ambulanssi pysähtyy Meilahden sairaalan pihaan. Miehet kantavat minut suoraan tietokonekuvaukseen neurologian päivystykseen. Kun näen kuinka pieni aukko koneessa on, alan huutaa kovaan ääneen.

" Älkää laittako minua tuonne, älkää! Minulla on ahtaan paikan kammo. Katsokaa nyt kuinka minä edes mahtuisin sinne! Pääni ottaa kiinni sen reunaan", huudan kauhuissani.

" Hyvä on ", lääkäri sanoo. " Annan teille ensin pari rauhoittavaa. Kun se alkaa vaikuttamaan, kuvaamme teidät vasta sitten ", hän jatkaa tyynnyttelevästi.

Noin puolen tunnin kuluttua kaksi diapamia on tehnyt tehtävänsä ja minut voidaan kuvata. Kuvissa ei ilmene mitään poikkeavaa. Sen jälkeen minusta otetaan valtava määrä verikokeita ja kävelytetään viivaa pitkin ja pyydetään sulkemaan silmät vieden sormeni kohti nenää. Kaikki on suurin piirtein ok.

" Teissä ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Olette vain yliväsynyt ja tarvitsette kunnon sairasloman ", lääkäri sanoo viimein. " Määrään teidät kuukaudeksi lomalle ja pitäkääkin se ", hän sanoo hymyillen.

" Kiitos. Voinko minä nyt lähteä?" kysyn.

" Voitte, kunhan menette taksilla tai jollain muulla kyydillä ", hän vastaa.

Kun pääsen ulos, soitan yhtyeelleni, että huomista keikkaa ei peruta. Tilaan taksin ja menen Hotelli Vaakunaan loppuyöksi. Uni ei viihdy seurassani. Lasken omia ja yhtyeeni tappioita, jos pidän kuukauden sairasloman. Menettäisin noin 10.000 euroa ja pojat saman verran. Ja entä jos loma jatkuisi vielä heinäkuussakin; silloin tappiot ovat vielä suuremmat, pähkäilen mielessäni.

Kello mönkii jo aamu viittä, ennen kuin saan edes hieman nukutuksi. Suljen kännykän, koska tiedän että heti aamusta alkaa tiedotusvälineiden kyselyt voinnistani. Kun laulaja pyörtyy suuren tanssipaikan lavalle, sen tietää koko maa muutamassa tunnissa.

Aamupäivä

Kömmin aamiaiselle jo seitsemän maissa. Olen nukkunut vain pari tuntia. Pääni on raskas ja hengitys vaivalloista. Tiedän, että tästä päivästä tulee raskas. Pitäisi yrittää vielä nukkua edes muutaman tunnin.

Juon pari kuppia mustaa kahvia ja mietin päivän suunnitelmaa. Ensin on soitettava tanssijärjestäjälle, että tulen keikalle. Hän on kuullut eilisestä vuoren varmasti, eli se on hoidettava heti aamusta. Sen jälkeen on annettava alueen paikallisradiolle haastattelun, että olen kunnossa ja tulen esiintymään. Lehdistölle en anna mitään juttua, ettei tanssijärjestäjät muualla huolestu varaamistaan keikoista.

Samassa muistan autoni jääneen kapakanmäkeen. Sen saa pojista joku hakea ja ajaa sen myrskylään, missä tänään esiinnymme.

Päässäni kaikki on siistissä järjestyksessä, mutta entä psyykessäni, mietin. Mitä jos en todellakaan kykene esiintymään? Entä jos paniikkikohtaus taas iskee? Tunnen miten pelko hiipii tietoisuuteeni, mutta yritän karistaa sen pois mielestäni.

Alan miettiä erilaisia varotoimenpiteitä paniikkikohtausta varten. Varaan lavalle tuolin ja laulan istualtani. Selitän yleisölle avoimesti syyn. Pidän mikin jalassa, ettei käteni ala vapista. Jospa niskanikaan ei silloin jäykisty niin kuin on jo monena viikkona tehnyt.

Suunnitelmani tuo edes hieman valoa epäilevään mieleeni. Jospa sittenkin pystyisin vetämään kesän kunniakkaasti läpi.

Menen huoneeseeni ja yritän nukkua, mutta siitä ei tule mitään. Päätän soittaa tanssijärjestäjälle ja kertoa missä mennään.

" Hyvä kun soitit jo nyt. Kuulin eilisestä ja ajattelin pitääkö hankkia tuuraaja?" hän sanoo.

" Kyllä minä selviän. Laulan vaikka muutaman laulun kerralla ja pidän pienen tauon. Otan tuolin lavalle. Hoidetaan homma kotiin ", yritän sanoa puolihuolimattomasti.

" Selvä. Hoidan Hämeen alueradion haastattelun, että ihmiset tietävät sinun tulevan. Ole paikalla jo muutama tunti ennen esiintymistäsi, ettei yleisö tule levottomaksi ".

" Joo. Laita joku hakemaan minut täältä Hesasta Hotelli Vaakunasta. Voin ihan hyvin lepäillä siellä muutaman tunnin."

Puhelinsoitto helpotti huomattavasti. Vuosien aikana suhteeni tanssijärjestäjiin on muodostunut vapaiksi ja luotettaviksi. Olemme kuin samaa perhettä. Vaikka asiat näyttävät päällisin puolin pinnallisilta, pinnan alla on halu auttaa toisiamme elämän monissa kysymyksissä ja ongelmissa. Lukemattomat ovat ne kerrat, jolloin keikan jälkeen on menty saunaan tai muuten vain jatkettu yötä purkamalla paineita ja huolia. Viihdemaailma on ihan oma maailmansa. Meitä ei ymmärrä kuin alan ammattilaiset. Vaikka kysymys on tietysti myös bisneksestä, tiedämme auttavamme monia yksinäisiä ihmisiä olemassaolollamme. Meitä tarvitaan siinä kuin muitakin ihmisiä.

Kännykkäni soi. Hämeen paikallisradion toimittaja soittaa. Päätämme tehdä haastattelun nauhoitettuna, jonka hän päästää ulos pari kolme kertaa päivän aikana. Luojan kiitos, että on hyvät välit useimpiin tiedotusvälineisiin, mietin mielessäni. Mitä tämäkin haastattelu oikeasti maksaisi, ellei olisi suhteita.

Yritän nukkua edes pari tuntia. Päivästä on tulossa raskas. Tunnistan sisälläni ahdistavan pelon ja jännityksen kykenenkö esiintymään ja ottamaan vastaan mahdolliset yllätykset esimerkiksi tiedotusvälineiden taholta. Aavistan, että jotain on tulossa, kunhan päivä ehtii pitemmälle.

Herään hirvittävään sydämen jyskytykseen. Pulssi lyö toista sataa kertaa minuutissa. Huudan kauhusta. Tähänkö minä nyt kuolen, tähänkö kaikki päättyy, mietin tuskaisena. Tunnen miten paniikkikohtaus vyöryy ylitseni. Käteni vapisevat kuin horkassa. Haukon ilmaa keuhkoihini. Nyt on päästävä nopeasti ulos, huudan ääneen. Ryntään rappusia alas kohti ravintolaa. Jalkani tuntuvat kuin raskailta lyijypunnuksilta, mutta pakotan ne liikkeelle. Ihmiset 21221d36v katsovat minua kummastuneina, mutta en välitä. Juoksen alas niin nopeasti kuin pääsen. Kun saavun ravintolaan, oloni helpottuu hieman. Pyydän pannullisen kahvia ja kerron tarjoilijalle avoimesti huonon oloni. Hän tuo nopeasti kahvia ja jää juttelemaan kanssani. Siinä samassa tajuan, että en pysty esiintymään. Se on liian ylivoimainen tehtävä. Purskahdan avuttomaan itkuun. Pelko on vahvempi kuin tahtoni, tunnustan itselleni ja tarjoilijalle. Nöyryytys ja pelko antavat kättä toisilleen kysymättä minulta mitään. Voi miten pieni rooli voikaan ihmisellä olla oman elämänsä estradilla, mietin kyyneleitä nielien.

Yritän rauhoittua ja miettiä uutta suunnitelmaa. Soitanko yhtyeelleni etten tule ja katoan jonnekin tavoittamattomiin? Vai laitanko ohjelmatoimistoni johtajan hoitamaan peruutuksen tanssijärjestäjälle? Entä haastattelu, jonka jo ehdin antamaan? Joko se on lähetetty ulos jo ainakin kerran? Kysymykset pommittavat minua armottomasti. En yksinkertaisesti tiedä mitä teen, huokaan avuttomana.

Päätän soittaa yhtyeeni liiderille, ystävälleni Nalle Lehtoselle. Hän on ihminen, joka tietää minusta kaiken. Teen mielessäni päätöksen, että toimin niin kuin hän näkee parhaaksi.

" Hyvä kun soitit. Tiedotusvälineet ovat soitelleet minulle ja kyselleet eilisestä ", Nalle sanoo.

" Painukoot helvettiin. En anna yhtään juttua. Oon ihan puhki. Mitä me tehdään tämän päivän keikan kanssa ja yleensäkin. Nyt taisi Nalle tulla viimeinen risteys mun kohdalle ".

" Mikä sun tilantees on? Eilinen ilta oli keikalla kuin hautajaisissa. Ihmiset tuli yhtenään kysymään, onko tullut tietoa miten voit. Pomo sanoi, että useat kymmenet ihmiset lähtivät pois kun sua vietiin sairaalaan. Pystytkö esiintymään? ".

" Kun tietäis. Välillä tuntuu, että pystyn, mutta sitten taas tulee hirvee tiltti ja pelko. Sano sinä Nalle, mä teen niin kuin sä haluut ".

" En helvetti ota vastuuta sun hengestäs! Sä olit eilen niin huonossa kunnossa, ett en sano juuta enkä jaata. Kyllä me jätkien kanssa tää yksi keikka pystytään klaaraamaan, mut entä jos menee koko kesän keikat? Se on konkurssi joka iikalla. Sitä ei kestä naapurin Erkkikään, mut kyl sun terveys on kuiteski tärkein. Pitäskö vaan yrittää tänää ja kattella mitä tapahtuu. Jos homma ei taitu, sitten vaan jäät telakalle ".

" Tehdään niin. Laitetaan kaikki peliin. Jos menee pieleen, häivyn maisemista ulkomaille muutamaksi viikoksi ".

Myöhemmin iltapäivällä

Pojat soittavat ensimmäistä settiä. Yleisöä valuu tasaiseen tahtiin. Kävelen pihalla yrittäen ottaa rennosti. Monet jäävät juttelemaan kanssani, rohkaisevat ja tsemppaavat. Se tuntuu hyvältä. Olen niin sinut tavallisen ruohojuurikansan kanssa. Minun ei ole koskaan tarvinnut näytellä heille mitään. Olen saanut olla se mikä olen. Hekin ovat kokeneet minut samalla tavalla. En ole ollut tähti, joka lymyilee takahuoneessa, vaan jutellut ja seurustellut heidän kanssaan. Olen kuullut vuosien aikana tuhansia mitä erilaisimpia ihmiskohtaloita tanssilavojen ja kapakoiden pöydissä. Elämä voi olla ihan mitä vaan, olen suomen kansalta oppinut.

Pojat tulevat tauolle. Seuraavaksi on minun vuoroni astua lauteille. Aavistan poikien jännityksen. He tietävät kuinka korkein panoksin nyt pelataan. Ei vain taloudellisesti, vaan myös henkisesti. Pojat tuntevat kuinka herkkä olen. Koen kaiken niin syvältä. Pudotus minun kohdallani on kuin putous syvään mustaan rotkoon.

" Kaikki on valmiina, tuoli, mikki jalassa ja soitamme mahdollisimman lähellä sinua, että kokisit olosi turvalliseksi ", Hessu, rumpalini sanoo.

Myös tanssijärjestäjä saapuu ja lyö kevyesti olalle. " Ota rennosti. Kaikille on kerrottu lippuluukulla, että sairautesi vuoksi laulat vain sen verran kuin jaksat. Kyllä se hyvin menee. Keikan jälkeen mennään saunaan kylpemään. Otetaan sellaiset löylyt, että velat muuttuvat saataviksi ", hän nauraa pilke silmäkulmassa.

Ennen kuin kiipeän lavalle, koen jälleen kerran, että nämä ihmiset välittävät minusta oikeasti.

Yleisö antaa raivoisat aplodit kun astun heidän eteensä. Niistä ei ole tulossa loppua. Liikutun ja rukoilen mielessäni etten tuottaisi heille pettymystä. Istun tuoliin ja näytän pojille että antakaa mennä. " Virtaa pitkin kulkeutuu yksinäinen ajopuu, meitä kaksi näin yössä taivaltaa. Matka mittaamaton meillä kummallakin on, eikä määränpäätä osaa oivaltaa ". Laulun teksti iskee jonnekin sieluni syvyyksiin lujaa. Olen kokenut olevani jo kauan ajopuu, joka ei tiedä mihin virta minua vie. Elämäni on ollut kaikesta inhimillisestä menestyksestä ja suosiosta huolimatta yksinäistä ja juuretonta. En tiedä kuka olen, mitä haluan, onko elämälläni lopultakaan mitään suuntaa ja tarkoitusta? Kun katson yleisöä laulaessani, mietin onko heidän elämällään tarkoitusta? Ovatko he tulleet raskaan työviikon jälkeen rentoutumaan jaksaakseen taas eteenpäin, vai ovatko hekin minunlaisiani ajopuita. Mitä elämä ja ihminen todellisuudessa ovat? Sydäntäni kouraisee syvältä lopettaessani ensimmäisen laulun. Onko 18 vuotta lavoilla ja julkisena eläimenä oleminen elämäni lopullinen saldo? Voinko odottaa elämältäni vielä jotain muutakin? Mitä mieltä Jumala on minusta, mitä ajatuksia minulla on Hänestä, mietin samalla kun pojat aloittavat toisen laulun introa.

" Aika kulkee, aika kulkee ja kuinka käyttää sen, päättää meistä jokainen. Aika kulkee...." En ole laulanut tätä laulua vuosiin, mutta nyt se nousee mieleeni. Pojatkin katsoivat ihmeissään, miksi juuri tämä laulu. Suljen silmäni ja tulkitsen sen sydämeni pohjasta. Laulun sanoma kertoo tismalleen elämäni tämän hetkisestä tilanteesta. Jossain syvällä sielussani tajuan, että ajalla on jokin uusi sanoma minulle, minun on kuultava se, ennen kuin on liian myöhäistä. Pitkästä aikaa tunnen sanoin kuvaamatonta ikävää Jumalaa kohtaan. Kaipaan sielulleni rauhaa ja tasapainoa. Olen kyllästynyt ostamaan ihmisarvoni suosiolla ja onnistumisilla. Onko elämässä mahdollista levätä jonkun suuremman varassa sellaisena kuin on, mietin laulaessani.

Ensimmäinen setti menee hyvin. Ei pienintäkään pelkoa ja jännitystä. Itse asiassa huomasin, että hoidin itseäni koko esiintymiseni ajan. Kävin läpi elämääni ja ajatuksiani. Musiikin kautta voi tunnistaa itsessään monia sellaisia asioita ja tunteita, joita ei muutoin tavoita.

Pojat hykertelevät tyytyväisyydestä. He lyövät minua olalle ja rohkaisevat jatkamaan samaan malliin. Minäkin olen onnellinen; jos minä relaan, pojille ja heidän perheilleen tulee tiukat ajat. Kesällä on turha haikailla uusia keikkoja, jos joudun jäämään sairaslomalle. Silloin yhtyeeni saa korkeintaan pistokeikkoja sinne tänne, joista ei tienaa juuri mitään. Mielessäni päätän jälleen kerran tehdä kaikkeni, että jaksaisin ainakin heinäkuun loppuun, jolloin tulot ovat ylivoimaisesti suurimmat.

Tanssijärjestäjä saapuu hänkin suu korvissa. Hän nappaa minut karhumaiseen syliinsä ja on rutistaa minusta ilmat pihalle.

" Mahtavan tempun teit, Raikku. Ihmiset tulevat jonossa kiittämään tunnelmasta, joka täällä on. Voisitko pitää tunnin tauon, ihmisiä tulee koko ajan lisää. Teet tietysti niin kuin sinusta parhaalta tuntuu ", hän ehdottaa.

" Kyllä se sopii. Voin kävellä vähän kun on näin hieno ilma. Laulan toisen setin vasta kello 18 ", sanon.

Pojat lähtevät soittamaan. Menen terassille juomaan kahvia. Järvi kimmeltää auringonsäteiden osuessa siihen. Suuret koivut ympäröivät tanssilavaa. Suomi on kesällä paratiisi, totean mielessäni.

Yhtäkkiä kuin tyhjästä eteeni pysähtyy keski-ikäinen nainen. Hän tervehtii ystävällisesti ja kysyy saako jutella kanssani. Nyt ei huvittaisi, mutta nyökkään vaivautuneena. Hän istuu pöytääni ja alkaa puhua:

" Olen uskovainen nainen. Noin puoli tuntia sitten tunsin kehoituksen tulla tuomaan sinulle sanoman Jumalalta. Et tule olemaan näissä töissä enää kauan. Jumala kutsuu sinut puhumaan ihmisille Hänen rakkaudestaan. Olet kärsinyt ja nähnyt paljon elämää, koska Hänellä on sinulle suuri tehtävä. Jumala käyttää sinua tavallisten ihmisten keskuudessa. Sinä tiedät heidän maailmansa missä he elävät. He luottavat sinuun. Ole vain oma itsesi. Jumala ottaa sen käyttöönsä ".

Muitta mutkitta hän nousee ja poistuu tanssipaikalta. Jään istumaan kuin puulla lyötynä. En tiedä mitä ajatella. Toki minulle on ennenkin tuotu jos minkälaisia sanomia, mutta tässä oli jotain erikoista. Koin sen aivan selvästi. Nainen oli fiksu ja selväjärkinen. Hänen katseessaan oli jotain ihmeellistä lämpöä ja osallistuvuutta. Koko hänen olemuksensa oli sanojensa takana. Mieleni tekisi juosta hänet kiinni, mutta maltan mieleni. Otan kynän ja paperin taskustani ja kirjoitan hänen sanomansa muistiin. Minustako vielä sananjulistaja? Koko ajatus tuntuu loppujen lopuksi täysin mahdottomalta.

Lähden samoilemaan metsään. Naisen sanoma pyörii ajatuksissani. Oliko viesti todellakin Jumalalta, vai luonnollista psykologiaa, koska nainen oli varmasti kuullut sairastumisestani. " Käyttikö hän Jumalaa " saadakseen välittää oman toivomuksensa mitä minun olisi tehtävä elämässäni? Toisaalta naisen sanoma sopi elämääni. Olinhan vain hetkeä aikaisemmin laulaessani miettinyt, että tässäkö elämäni on? Olenko ajopuu lopun ikäni?

Istahdan kannon päälle. Katselen järveä. Nuori pariskunta soutaa rauhallisin vedoin pienen pojan pitäessä onkea vedessä. Näky saa minut liikuttumaan. He ovat yhdessä. He jakavat aikansa toisilleen. Milloin minulla on ollut aikaa lapsilleni ja ystävilleniOlen kuin sosiaalityöntekijä, joka repii itsestään koko ajan muille, mutta oma sisin on rikki ja tyhjä.

Herkistyn. Katson järveä kyynelteni läpi. Jumala, auta minua. Rakasta minut eheäksi, kuiskaan hiljaa ja nousen ylös. On aika mennä laulamaan, sosiaalityöhön, jakamaan itseään muille.

Ihmisiä on todellakin tullut huomattavasti lisää. Iloinen puheensorina täyttää tanssilavan pihan saapuessani sinne. Mielialani ei ole yhtä hyvä kuin tunti sitten, mutta tiedän selviäväni keikasta. Enemmän mieltäni painaa ensi viikko, jolloin on neljä keikkaa. Myös tunnetusta evankelistasta Markku Koivistosta pitäisi käydä tekemässä juttu Nokialla. Päätoimittaja on pyytänyt minua jo monta viikkoa menemään hänen kokouksiinsa ja kirjoittamaan mitä siellä oikein tapahtuu. Asia kiinnostaa minuakin, mutta jostain syystä olen lykännyt sen aina eteenpäin. Soitan heti huomenna hänen sihteerilleen ja ilmoitan tulostani.

Toinen setti menee yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin. Kun lopetan ihmiset taputtavat minut kolme kertaa uudelleen lavalle. Kaksi naista tuo kukkia ja pieni poika piirroksen minusta mikrofoni kädessä. Nostan hänet lavalle ja kumarramme yhdessä yleisölle. Ihmiset antavat illan suurimmat aplodit. Pienen pojan silmissä hehkuu elämä ja nauru. Pyyhin salaa kyyneleitä silmistäni. Pojan ilmeessä on jotain niin pyhää ja kaunista, että sydämeni on pakahtua. Tällaista taiteilijan elämä on; hän huomaa ja kokee asioita, jotka on salassa muilta. Ei niitä voi selittää, eikä tarvitsekaan. Ne piirtävät jälkensä taiteilijan sieluun, jotka hän elää sisällään. Pojan ilme antoi minulle enemmän voimaa kuin satojen ihmisten aplodit ja kehut. Ihminen ei elä vain kehuista, vaan jokaisesta lämpimästä katseesta. Niissä säteilee lupaus huomisesta, kiitän mielessäni.

Lopullinen romahdus

Keskiviikkoilta. Nokian Helluntaiseurakunta on ääriään myöten täynnä. Minulle on varattu eturiviltä paikka. Tunnen oloni hieman kiusaantuneeksi kamerani ja lehtiöni kanssa. Toimittajan vaikeus on siinä, että pystyy olemaan mahdollisimman objektiivinen, kertoa asiat niin kuin ne todella ovat, ei niin kuin itse haluaa niiden olevan. Tunnistan itsessäni pienen skeptisyyden. Tiedän, että voisin kirjoittaa millaisen jutun haluan, mutta siihen en saa sortua. Minun on välitettävä lukijoille mahdollisimman totuuden mukainen kuvaus.

Kokous alkaa nuorisokuoron voimakkaalla laululla ja ylistyksellä. Noin kaksikymmentä nuorta laulaa silmät kiinni, kädet kohotettuina ylhäälle. Heidän kasvonsa, koko olemuksensa on mukana siinä mitä he tekevät. Kuoron johtaja kehottaa yleisöä osallistumaan mukaan lauluun ja ylistykseen. Koko satapäinen yleisö yhtyy lauluun, jota he toistavat kymmeniä kertoja. Nappaan kuvia sekä yleisöstä, että kuorosta. Menen Markku Koiviston aivan viereen ja otan kuvan hänen rukoillessaan. Hän ei edes huomaa minua, niin keskittyneesti hän rukoilee.

Ylistystä ja laulua kestää yli puoli tuntia. Ilmapiiri on vapaa ja iloinen. Ihmiset halaavat toisiaan, joku pyytää että vieressä oleva rukoilisi hänen puolestaan. Saan hyviä ilmeitä kameraani. Nämä ihmiset ovat ainakin tosissaan, tuumaan itsekseni.

Illan kohokohta koittaa. Markku Koivisto kirjaimellisesti hyppää lavalle, ottaa langattoman mikin ja alkaa puhua. Hän kertoo Jumalan väkevästä voimasta, joka on täällä. Hän vakuuttaa, että Jumala pelastaa ja parantaa tänäkin iltana ihmisiä. Hän liikkuu koko ajan. Kun lava käy liian pieneksi, hän hyppää alas ja alkaa kävellä pitkin salia. Mitä pidemmälle puhe etenee, sitä äänekkäämmin yleisö alkaa huutaa " aamenta ja kiitos Jeesukselle ". Olen kuvannut ja kirjoittanut jo ihan tarpeeksi. Yritän keskittyä kuuntelemaan puhetta ja salaa toivon, että Jumala puhuisi ja koskettaisi minua. Samassa huomaan, etten ole tuntenut pienintäkään jännitystä tai paniikkia.

Kokouksen lopussa alkaa rukouspalvelu. Ihmiset asettuvat kahdeksi pitkäksi jonoksi. Otan muutaman kuvan ja valmistun lähtemään kotiin. Tämä kokous on lopussa vasta monen tunnin kuluttua.

Olen jo ulko-ovella, kun Markku Koiviston lähin työtoveri juoksee minut kiinni. Hän katsoo minua silmiin ja sanoo: " Raikku, et ole enää kauan iskelmähommissa. Jumala asettaa sinut tämän kansan keskelle puhumaan Hänen rakkaudestaan. He tulevat kuuntelemaan sinua, koska he tuntevat sinut. Ole luja ja rohkea. Tulet kärsimään paljon, mutta kaikki kääntyy parhaaksi."

Niiltä sanoiltaan hän kääntyy ja juoksee takaisin saliin. Jään seisomaan hämilläni eteiseen kameroineni ja lehtiöineni. Hänellä oli täsmälleen sama sanoma, kuin naisella keikallani. En tiedä mitä ajatella. Huokaan syvään ja kävelen autolleni. Nyt on saatava vahvaa kahvia.

Istun huoltoasemalla yrittäen koota ajatuksiani. Miksi minulla on ollut niin vaikeaa viime vuosina? Jatkuvat sairaudet ja muut vastoinkäymiset ovat vammauttaneet fyysisen ja henkisen terveyteni ehkä eliniäksi. Olenko luonteeltani ihminen, joka hakemalla hakee ongelmia ja vaikeuksia? Miksi en voi tehdä viihdetaiteilijan työtä samalla tavalla kuin muutkin laulajat sen kummempia ajattelematta ja pohtimatta? Minulla on töitä vaikka hautaan asti elintason pysyen aika vakaana. Mikä ihme minua koko ajan pännii ja masennuttaa?

Entä illan kokous? Mitä se sanoma tarkoitti? Onko Jumala sittenkin kaikessa mukana? Onko minulla paniikkikohtauksia siksi, että niiden kautta Jumala irrottaa minut iskelmähommista? Totta kai Jumala on nähnyt, etteivät ne ole kiinnostaneet minua enää vuosiin. Mutta mitä minä sitten tekisin, jos en laulaisi? Jäisinkö kokonaan toimittajaksi ja kirjoittaisin kirjoja. Osaanko? Eläisikö sillä? Entä mikä tarkoitus on sillä, että olen vuosien aikana hankkinut noin 4000 hengellistä kirjaa? Ahmin niitä ja Raamattua päivittäin. Valmistaako Jumala minua johonkin? Vieläkö minusta olisi evankeliumin julistajaksi?

Kello käy jo ilta kymmentä kun lähden ajamaan kohti Poria. Yöllä on kirjoitettava vielä juttu valmiiksi ja aamulla lähdettävä Ouluun keikalle. Sieltä Ronny ja Reija, lapseni lähtevät mukaani viikoksi keikoille ja pitämään kesälomaa. Ajatus heidän näkemisestään piristää hieman mieltäni, samalla kun pelko häivähtää mielessäni; pystynkö huolehtimaan heistä, jos paniikkikohtaus iskee? Toisaalta he ovat jo niin isoja, että turha sitä on pelätä.

Vien jutun aamulla toimitukseen ja lähden Ouluun. Olen hermostunut ja väsynyt. Mielessäni käy perua koko viikko ja tilata lapsille lentoliput Helsinkiin, mutta yhtyeeni taloustilanne estää aikeeni. Soitan varmuuden vuoksi ohjelmatoimistooni ja kerron etten ota mitään riskiä. Jos tilanne menee niin vaikeaksi, että ahdistus ja pelko käy ylivoimaiseksi, keikat on yksinkertaisesti peruttava. En jaksa elää jatkuvassa joko tai tilanteessa. Ohjelmatoimisto yrittää rauhoitella minua, koska heilläkin on paljon pelissä. Ymmärrän sen, mutta pysyn tiukasti kannassani. Vuosien varrella olen tottunut siihen, että keikat ovat heille tärkeämpiä kuin laulajan terveys. Senkin tiedän, että he tuntevat minut: teen juuri niin kuin tahdon, kun sen paikka tulee.

Keikka menee joten kuten. Ihmiset vaistoavat hermostumiseni. He karttavat minua väliajalla, eivätkä kuten tavallisesti hakeudu puheilleni. Yhtyeenikin huomaa tilanteeni ja on varpaillaan. He eivät uskalla kysyä suoraan missä mennään. Tunnen piston omassatunnossani; minun pitäisi olla heille ystävällisempi, mutta en välitä enkä jaksa. Koko ilta viedään läpi rutiinilla liikoja puhumatta. Kun olen laulanut viimeisen lauluni hyppään autoon ja ajan hotelliin yöksi. Ottaa pannuun.

Roni ja Reija ovat intoa täynnä. He ovat pakanneet kaiken valmiiksi. Ajamme Karstulaan, Martti Vainion Lomakouheroon keikalle ja sieltä yöllä Hotelli Aleksandiaan Jyväskylään. Hotelli on kuin toinen kotini. He varaavat minulle aina saunallisen huoneen. Vuosien varrella hotellin henkilökunnasta on tullut minulle hyviä ystäviä.

" Onpa mahtavaa taas päästä reissuun", Roni hihkuu.

" Käydään kaikissa mahdollisissa kivoissa paikoissa ", Reija säestää.

" Aloitetaan huomenna Linnanmäeltä. Illalla mennään Tampereelle keikalle ja Cumulukseen yöksi. Aamulla voidaan mennä Särkänniemeen ", sanon hyväntuulisena. Nautin sydämeni pohjasta nähdessäni lasteni olevan iloisia ja täynnä virtaa. Gimmeli pauhaa täysillä streoista, Reija laulaa mukana, Roni kuuntelee korvalappustreoilla rappia ja lyö komppia polviinsa. Pitkästä aikaa minulla on hyvä olo.

Matkaa on enää vajaa tunti, kun yhtäkkiä hirvittävä pelko ja vapina lyö päälle. Käteni vispaavat niin, etten pysty pitämään ratista. Painan jarrua mahdollisimman rauhallisesti ja ohjaan auton tien sivuun. Tunnen miten pulssi kiihtyy. Hiki pukkaa otsalle. Kaikki keinuu silmissäni.

" Tuliko se taas, iskä?", Roni kysyy.

" Tuli, mutta ei mitään hätää. Mennään vähäksi aikaa ulos, kyllä se siitä helpottuu ", sanon mahdollisimman rauhallisena.

" Onko meidän pakko mennä sinne keikalle? Soitat että olet sairas ", Reija ehdottaa.

" On siellä ainakin käytävä. Katotaan pystynkö esiintymään. Jos en pysty, ajetaan rauhassa Jyväskylään ja aloitetaan kesäloma ", sanon.

Nousemme autosta ulos. Vedän keuhkot täyteen happea ja yritän hengittää rauhallisesti. Mistä ihmeestä se näin äkkiä tuli, mietin ihmeissäni. Koko päivä on ollut hieno fiilis ja rento olo. Jos tämä sairaus on näin arvaamaton, ei tästä tule mitään. Onko sittenkin parempi, että jään sairaslomalle. En voi loputtomiin ajatella vain yhtyeeni ja omaa talouttani.

Noin puolen tunnin kuluttua jatkamme taas matkaa. Käsien vapina on rauhoittunut, mutta merkillinen heikkouden ja pelon tunne kalvaa psyykettäni ja kehoani. Lapset eivät enää kuuntele musiikkia. He tuijottavat tiehen ja minuun. He pelkäävät, mutta eivät halua näyttää sitä.

" Ei ole mitään hätää. Tiedän kyllä milloin on aika lopettaa. Ottakaa ihan rauhallisesti. Meillä on edessä hauska loma ", sanon heille.

Piha on mustanaan ihmisiä. Pelon tunne häivähtää sisälläni. Otan rauhoittavan lääkkeen, jotta se ehtisi vaikuttaa ennen esiintymistä. Tanssijärjestäjä tulee vastaan ja näyttää minulle varatun autopaikan. Mitähän tästä illasta tulee, huokaan peloissani.

" Terve Raikku! Pojat ovat jo odotelleetkin sinua. Esiintymisjärjestys on muuttunut, sinä laulat ensin. Ja minä huolehdin tästä prinsessasta, ettei häneltä puutu mitään ", hän sanoi hymyillen silittäen Reijan hiuksia.

Nielen kaksi kertaa. Olin odottanut, että esiinnyn viimeisenä. Nyt ei jää aikaa rauhoittua. Lääkekin vaikuttaa vasta tunnin kuluttua.

Lapset katsovat minua; he tietävät mitä mielessäni pyörii. Roni näyttää ilmeellään, että kyllä sinä selviät. Itse olen varma, että nyt otti ohraleipä. Olen jo valmiiksi psyykkisesti aivan lukossa. Käteni ja jalkani vapisevat jo hieman.

Pyydän poikia soittamaan kaksi kappaletta alle, jotta saan edes viisi minuuttia lisää aikaa koota itseäni. Otan suuren mukin täyteen vettä viedäkseni sen lavalle. Yritän tsempata itseäni, mutta tunnen miten pelko valtaa koko ajan sisintäni.

Menen lavalle. Salissa on hirvittävän lämmin. Pojat luovat minuun nopean katseen ja ymmärtävät oitis missä mennään. Kaksi soittajaa tulee niin lähelle minua kuin mahdollista. Kauhukseni huomaan kymmenien ihmisten asettuvan aivan lavan alle kuuntelemaan ja katsomaan minua. Tästä ei tule mitään, parahdan hiljaa pojille.

Pojat aloittavat soiton. Yritän etsiä katseelleni jonkin pisteen salin peräosasta. En uskalla katsoa tanssivia ihmisiä, koska minua alkaa pyörryttämään. Suuni kuivuu hetkessä. Tämä on katastrofi, minä kuolen, ajattelen kauhuissani.

Yritän alkaa laulamaan, mutta sanat juuttuvat kurkkuuni. Suuni on niin kuiva, ettei huulet yksinkertaisesti liiku. Soittakaa intro uudelleen, näytän pojille. Yritän sillä aikaa juoda vettä, mutta muki ei pysy kädessäni vapinan vuoksi. Se kaatuu lattialle. Roni on lavan takaosassa ja huomaa tilanteen. Hän hakee minulle nopeasti uuden vesimukin. En uskalla ottaa sitä vapiseviin käsiini, vaan näytän Ronille että pistää sen lattialle.

Ihmiset alkavat katsoa mitä lavalla oikein tapahtuu. Miksi en laula? Näen heidän kyselevän ilmeensä. Näytän pojille, että lähden takahuoneeseen. Minä tukehdun tähän paikkaan, minusta tuntuu.

Pojat ilmoittavat yleisölle, että tulen kymmenen minuutin kuluttua. Tanssijärjestäjä saapuu luokseni ja kysyy mikä on?

" En pysty laulamaan. Minulla on hirveä paniikkikohtaus päällä. Täytyy odottaa ainakin tämä setti, jospa se siitä rauhoittuisi ".

" Joo, tehdään niin. Yritä jaksaa laulaa edes puoli tuntia, ettei yleisö ala vaatia lippurahaa takaisin. Tää ilta on aivan sekaisin, jos tuolta yleisön seasta muutama sata valtaa lippuluukun ".

" En anna esiintymisestäni mitään takeita. Voi olla, että tää on soronoo tältä illalta. Viikko sitten kävi ihan samalla tavalla ja se oli sairaalareissu. Nyt en ota sitä riskiä, kun on lapsetkin mukana. Jos vähänkin tuntuu, etten kykene esiintymään, hoida homma yleisön kanssa niin kuin parhaaksi näät ".

" Ei heitetä vielä kirvestä kaivoon. Lepää nyt ihan rauhassa ja katotaan tunnin päästä. Pyydän henkilökuntaa tuomaan sulle kahvia ja ruokaa ".

" Järkkää toiselle artistille ja bändille toinen huone. Mun on helpompi rauhoittua, kun saan olla yksin ", huudan hänen peräänsä.

Asetun pitkälleni sohvalle ja yritän hengittää tasaisesti. Katto keinuu silmissäni. Tunnen olevani aivan puhki. Itkukaan ei ole kaukana. Tajuan kristallin kirkkaasti, että en voi jatkaa näin. Tämän kesän keikat ovat osaltani ohi. Lähes sadan tuhannen markan tappiot ovat tosiasia, ja sillä siisti. Miten poikien käy, mietin kuumeisesti. Olisiko mitään mahdollisuutta järjestää heille edes viisi keikkaa kuukaudessa? Päätän heti maanantaina soittaa ohjelmatoimistoon ja yrittää heidän kanssaan hoitaa asian.

" Iskä, auttasko jos mä vähän hieron sun niskojas? ", Reija kysyy. " Ethän mee lavalle, jos olos ei parannu? ", hän jatkaa anovasti.

" En rakas varmasti mee. Ei teidän tarvi pelätä. Yöllä mennään vielä saunomaan, kun päästään hotelliin, jookos? ".

Reija alkaa hieroa niskojani ja Roni käsiäni. Kun katson heitä, sydämessäni läikähtää lämmin tunne. Voi kuinka tyhjää elämäni olisi ilman heitä ja jo isompia lapsiani.

Pojat tulevat tauolle. Heidän ilmeensä kertoo kaiken. Jokainen tietää mitä on edessä. Kukaan ei sano sanaakaan moneen minuuttiin. Viimein Hessu katkaisee hiljaisuuden:

" Raikku, sun ei tarvi yrittää olla sankari. Kaikki me tiedetään kuinka sairas sinä olet. Jää lomalle ja hoida ittes kuntoon. Kyllä me jätkien kanssa selvitään, aikuiset miehet, vai mitä pojat? ".

Kaikki nyökkäävät. Minä purskahdan itkuun.

Kello tikittää armottomasti kohti puoltayötä ja esiintymistäni. Oloni on yhtä huono kuin tunti sitten. Nyt se on päätettävä, yritänkö laulaa. Yleisö odottaa jo levottomana. He ovat kuulleet tilanteeni, jotkut ovat käyneet jo pyytämässä rahansa takaisin.

" Kuollaan sitten saappaat jalassa ", sanon pojille ja näytän että mennään lavalle. Kun yleisö näkee minut, he alkavat taputtaa ja viheltää vimmatusti. Istun tuoliin ja alan laulamaan. Pystyn esiintymään vajaa puoli tuntia, mutta sitten loppuvat voimat. Olen niin puhki, etten jaksa nousta tuolista ylös. Pojat vievät minut takahuoneeseen yleisön taputtaessa koko ajan. Niistä ei tule loppua. Kun taputusta on kestänyt toista minuuttia, raahaudun vielä kerran lavalle ja kumarran. Otan mikin ja kerron etten jaksa enää laulaa ja kiitän että sain heiltä voimaa esiintyä edes jonkin aikaa. Yleisö villiintyy täysin. He huutavat rakastavansa minua, joku toivottaa voimia. Minulle tulee valtavan hyvä mieli. Jälleen kerran olen kokenut ja nähnyt miten hieno suhde minulla on vuosien aikana yleisööni muodostunut. Tiedän, että minulla on paikka heidän sydämessään aina, niin kuin heilläkin minun povessani.

Reija ja Roni hymyilevät helpottuneina kun pääsen takahuoneeseen. Itseäni askarruttaa kykenenkö ajamaan vielä tänään Jyväskylään. Päätän, että lepään ja tarkkailen tilannetta. Jos on tarvis, jäämme yöksi tänne meille varattuun huoneeseen.

Ajatukseni pyörivät edessä olevassa sairaslomassa. Jostain mieleni sopukoista nousee kysymys, oliko tänään elämäni viimeinen iskelmäkeikka? Pitäisikö nyt vihdoinkin aloittaa elämä ihan alusta? Jo vuosia olen kamppaillut jatkaako tätä alituista matkustamista ja valvomista, vai opetella kokonaan uusi elämän tyyli. Taloudellisesti se merkitsisi luonnollisesti aivan erilaista elämää. Tuloni suorastaan romahtaisivat. Osaisinko elää paljon pienemmillä tuloilla? Entä mitä alkaisin tehdä työkseni? Toimittajana voisin tietysti jatkaa, mutta vakituista työpaikkaa tällaisena aikana on mahdotonta saada.

Mieleeni nousee kahden ihmisen tuoma sanoma minulle. Voisiko olla mahdollista, että palaan vielä julistajan tehtäviin? Olisiko minulla annettavaa ihmisille? Olen nähnyt elämää todella paljon, kokenut suurin piirtein kaiken, mutta riittääkö se evankeliumin työssä? Ja mistä tiedän, huolisiko minua enää mikään seurakunta. Tällä kokemuksella ei ihan kaikkeen enää edes suostuisi. Tärkeintä olisi löytää Jumala ja saada häneltä sanottavaa. Tällä hetkellä ajatuskin julistajan työstä tuntuu täysin mahdottomalta.

Tietoisuus sairasloman alkamisesta helpottaa oloani huomattavasti. Lähdemme ajamaan kohti Jyväskylää. Lapset ovat iloisia. Heistä on mahtavaa päästä vielä yöllä saunaan ja katsoa hyvä leffa maksulliselta tv-kanavalta. Itsekin koen merkillistä uuden elämän aloittamisen tunnetta, vaikka todellisuudessa en tiedä tulevaisuudestani milliäkään eteenpäin. Päätän olla ajattelematta koko asiaa. Nyt elän vain päivän kerrallaan.

Kello käy kolmea kun heitämme löylyä kiukaalle. Lapset kertovat kilpaa tekemisistään ja kavereistaan. Kaikilla on huojentunut olo. Kysymykset ja huoli tulevaisuudesta yrittää masentaa minut, mutta en anna periksi. Nyt elän vain itselleni ja lapsilleni. Silti syvällä sydämessäni tiedän, että tänään tapahtui jotain ratkaisevaa ajatellen tulevaisuuttani. Olen varma, että en palaa enää iskelmälavoille. Elämässäni käännetään uusi sivu. Mihin se vie, en tiedä.

Vuoden kuluttua

Kello hiipii aamuseitsemää. Istun olohuoneessani katsellen ympärilleni. Sohva ja tuolit ovat täynnä likaisia vaatteita. Pöydällä ja lattialla valtava kasa kirjoja ja ilmaisjakelulehtiä. Keittokomerossa likaiset astiat. Makuuhuoneessa jo viikkoja petaamaton sänky. Pitäisi siivota, mutta ei jaksa eikä huvita, sanon ääneen.

Kävelen makuuhuoneeseen; otan yöpöydältä viimeisen päänsärkylääkkeen. Etsin puhdasta pyyhettä, mutta sellaista ei ole ollut moneen viikkoon. Nappaan lattialta likaisen pyyhkeen ja menen suihkuun. Samassa muistan, ettei minulla ole enää puhtaita vaatteitakaan.

Parin tunnin päästä istun psykiatrin vastanottoaulassa. Selailen iänikuisen vanhaa aikakauslehteä tympääntyneenä kaikkeen. Hirvittävä masennus ja alakuloisuus on ollut riesanani taas toista vuotta. Tuskalliset paniikkikohtauksetkaan eivät ole hellittäneet. On saattanut mennä jopa viikkokin, etten ole käynyt ulkona. Ei ole jaksanut eikä uskaltanut. Tännekin tulo vaati kaikki voimanrippeet.

" Friman", lääkäri kutsuu hymyillen. Irvistän hymynpoikasen ja köntystän hänen huoneeseensa.

" No, mites pyyhkii ", hän kysyy.

" Yhtä helvettiä! En saa nukutuksi, vaikka ottaisin kourallisen rauhoittavia. Päivät menevät sitten tokkurassa. En ole käynyt ulkona kahteen päivään. Ei tästä mitään tule ", puuskahdan.

" Sitten vaihdetaan lääkettä. Kokeillaan Xanoria. Se on voimakkaampi ja pitkäaikaisempi vaikutukseltaan kuin Oxepami. Se auttaa paremmin myös paniikkikohtauksiisi. Onkos niitä nyt ollut?", hän kysyy.

" Joka päivä. Yks ilta sydän löi niin nopeesti, ett oli pakko mennä päivystykseen. Luulin että nyt kuolen. Ne otti sydänfilmin ja verikokeet, mutta ei niissä mitään ollut. Menin loppuyöksi siskon luo kun pelotti niin", sanon.

" Jos tuntuu siltä, ettet pärjää yksin, voit tulla osastolle milloin haluat. Kirjoitan sulle lähetteen. Pidä se aina mukanasi, niin pääset heti sisälle", hän sanoo. " Mainitsit, ettet ole käynyt kahteen päivään ulkona, onko sun luona käynyt ketään?", hän jatkaa.

" Siskot on poikennut. Ne tuo mulle ruokaa, kun en oo uskaltanut käydä kaupassa, mut pakko kai täs on uskaltaa, tai kohta sekoo koko nuppi. Miten elämä voikin murjoa näin yhtä ihmistä! Mitä ihmeen pahaa mä oon tehny."

" Et sinä mitään pahaa ole tehnyt. Jonkun kohdalla elämä vain on tällaista. Kahdenkymmenen vuoden rankka työputki on vaatinut hintansa sinulta. Kun siihen lasketaan vielä kaikki muut kriisisi, niin lopputulos on tämä, mutta kyllä sinä tästä selviät. Sinä olet taistelijatyyppiä, muista se!", hän rohkaisee tavanomaiseen tapaansa.

" Selviäminen on niin suhteellinen käsite", tuhahdan. " Jotkut inisevät kun kynsi katkeaa, tai ei saa vaihtaa autoa joka toinen vuosi. Toiset joutuvat kärsimään koko elämänsä. Jos Jumala on olemassa, hän on kuuro ja sokea", puran raivoani.

" Siinäpä se; kaikki on suhteellista. Ihmiset ymmärtävät parantumisen pinnallisesti. Usein parantuminen on sitä, että oppii tulemaan toimeen sairautensa kanssa. Et sinäkään enää koskaan parannu psyykkisistä ongelmistasi täydellisesti, mutta voit siitä huolimatta elää mielekästä elämää", hän muistutti jälleen kerran.

Tuttuun tapaansa hän alkaa kirjoittamaan reseptiä nyt, jonka jälkeen keskustelu taas jatkuu. Katson häntä ja mietin miten läheiseksi hän on minulle lähes kahdenkymmenen vuoden aikana tullut. Joskus on saattanut kulua pari kolmekin vuotta, etten ole tarvinnut häntä, kunnes elämä taas on pakottanut palaamaan hänen hoivaansa. Hän on minulle kuin toinen isä. Koskaan hän ei ole moralisoinut tai kyseenalaistanut kokemuksiani ja tunteitani. Vakaumuksellisena kristittynä hän on ymmärtänyt myös uskonnollisia kysymyksiäni ja ongelmiani, joita totisesti on riittänyt Monesti olemme ottaneet yhteen rajustikin. En ole ymmärtänyt, miten hän voi kokea Jumalan koko ajan turvallisena ja läsnäolevana Isänä, kun taas minun kokemukseni on ollut aivan päinvastainen. Väittelyistämme huolimatta, en ole koskaan kokenut, että hän hylkäisi minut. Olen mahtunut hänen syliinsä kaikkine murheineni ja kysymyksineni. Mietin monesti, opettaako hän minulle esimerkillään millainen Jumala on?

" No niin, tässä olisi tämä resepti ja lähete", hän aloittaa. " Kertoisitko millainen paniikkikohtauksesi oli", hän jatkaa.

" Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Katsoin telkkaria, kun yhtäkkiä päässäni tuntui valtava puristus, kuin se olisi kahden taltan välissä. Sitten pumppu alkoi hakata vimmatusti. Nousin nopeasti ylös sängystä ja mietin mitä nyt tapahtuu. Sitä kesti noin minuutin ajan. Pikku hiljaa sydän tasaantui ja paine helpotti päässä. En kyennyt tekemään mitään. Seisoin paikallani monta minuuttia pystymättä soittamaan edes ambulanssia tai sisarilleni. Kun vihdoin pystyin liikkumaan, puin päälleni ja ajoin sairaalaan. Ne ottivat minut heti tutkittavaksi, mutta eivät löytäneet sydämestäni mitään poikkeavaa. Pyysin pari rauhoittavaa ja lepäsin baareilla tunnin verran. Loppuyöksi menin sisareni luokse. Pelko oli hirvittävä. Vapisin ja itkin. Tuntui, etten jaksa enää", kerron.

" Millainen se päivä muuten oli, tapahtuiko jotain poikkeavaa", hän kysyy.

" Mitä nyt meikäläisen elämässä tapahtuisi? Pelkkää rutiinia. Luin ja kuuntelin musiikkia ... tai ehkä sittenkin ...olin päivällä tavallista iloisempi, uskalsin jopa istua pihassa ottamassa aurinkoa.

Ruokakauppaan en sentään rohjennut mennä, mutta sekin tuntui jo mahtavalta, että istuin pihassa naapurieni nähtävänä!".

" Hyvä. Pienikin edistysaskel on eteenpäin menemistä. Niin kuin hyvin tiedät, psyykkisiin sairauksiin kuuluu eteen ja --taaksepäin meneminen. Kysymys on siitä, kummalle kannalle suuntaudut", hän totesi katsoen minua silmiin. " Osaatko kuvailla, mitä sinä pelkäät, ja miltä se tuntuu?", hän kysyy.

" Sitä on hirveen vaikea selittää...tuntuu kuin menettäisi itsensä kontrollin, kuin tulisi hulluksi. Kai minä pelkään sitä psyykkistä pelkoa, jota en pysty hallitsemaan. Masennus on lasten leikkiä paniikkikohtausten rinnalla. Sen kanssa oppii elämään, mutta paniikkikohtaukset vievät viimeisetkin toivonrippeet. Minäkin luulin jo nähneeni ja kokeneeni kaiken, mutta mitä vielä! Jos loppuelämäni on tällaista, lähden mieluummin omin käsin. Pelkään enemmän elämää kuin kuolemaa", huokaan.

" Voit kuitenkin jo paljon paremmin kuin esimerkiksi vuosi sitten. Olit niin ahdistunut, ettet voinut istua aloillasi muutamaa minuuttia kauempaa. Itkit ja huusit minulle, muistatko?", hän kysyi.

" Todellakin! Se oli raskasta aikaa. Muutamaa päivää aikaisemmin tapaamistamme, pyörryin lavalle. Minut kannettiin takahuoneeseen ja vietiin sairaalaan Helsinkiin. Olin niin väsynyt, etten jaksanut kättäni nostaa. Olet oikeassa; voin jo paljon paremmin", sanon.

" Olet kokenut aikamoisen elämän muutoksen; kymmenien tuhansien ihmisten keskeltä lähes täydelliseen eristäytymiseen. Sitä ei kestäisi kukaan ilman oireita. Olet parantumisen tiellä, mutta sinun on oltava kärsivällinen ja lempeä itseäsi kohtaan. Aika ja lepo saavat ihmeitä aikaan - ja tietysti Jumala", hän sanoo hymyillen.

" Niin kait sitten. Rukoilen aina kun jaksan, mutta tuntuu että taivaassa on lukot päällä ja avaimet heitetty tyhjyyteen. Miksi Jumala ei yksinkertaisesti vain auta parantamalla minut? Miksi häntä täytyy kerjätä ja anella. Jos minun lapseni pyytää minulta apua, niin autan välittömästi, jos vain voin", ihmettelen.

" En tiedä, mutta siitä olen varma, että Hän kuulee sinua. Älä väsytä itseäsi rukoilemalla liikaa. Luota vain Häneen. Hän on jokaisessa hetkessäsi kanssasi", hän vakuuttaa." Nyt aikamme alkaa olla lopussa. Käy ulkona vaikka sisariesi kanssa, ellet uskalla yksin mennä. Sinun täytyy hieman uhmata pelkoasi. Pyri tarkkailemaan millaisissa tilanteissa pelko saa sinusta vallan. Keskustellaan siitä ensi kerralla. Voit soittaa minulle milloin tahansa", hän sanoo lempeästi.

Kävelen ulos. Aurinko hymyilee minulle täydeltä terältään. Minun tekisi mieli kävellä torille, juoda kahvit, lukea sanomalehden, olla niin kuin kaikki muutkin ihmiset, mutta en uskalla. Entä jos paniikkikohtaus iskee ihmispaljouden keskellä? Ei, en uskalla ottaa riskiä. Kävelen nopeasti autooni ja ajan kotiin.

Myöhemmin illalla

Kuuntelen Mantovanin rauhoittavaa viulukonserttoa ja selailen elämäkertaani " Tähti etsii taivasta " ( Wsoy Juha Numminen, -95). Täytin kirjan julkaisupäivänä 37. Samassa tilaisuudessa julkaisin albumin " Hohtakoon tähdet." Minulla meni lujaa. Kymmenet toimittajat pörräsivät ympärilläni. Lehtikuvaajat ja televisiokamerat yrittivät taltioida kaikkein onnellisimmat ilmeeni. A-studio oli maksanut kalliin yksityislentoni Italiasta, koska halusivat tehdä minusta ohjelman ennen muita kanavia. Olihan harvinaista, että noin nuorelta iskelmälaulajalta ilmestyy elämäkerta ja levy samaan aikaan. Tiettävästi vain Pentti Saarikoskesta on julkaistu elämäkerta nuorempana kuin minusta, kirjallisuuden tuntijat kertoivat minulle.

Ennen " Hohtakoon tähdet " albumiani levyjäni oli myyty jo yli 700.000 kappaletta. Se oli enemmän kuin monen huippuartistin levyjä yhteensä. Kymmenessä vuodessa sain kahdeksan kultalevyä ja viisi platinalevyä. Voitin kaksi kertaa Syksyn Sävelen, olin valittu vuoden parhaaksi artistiksi. Sain myös kutsun Tasavallan Presidentti Mauno Koiviston itsenäisyyspäivävastaanotolle 1992, olin valittu ainoana porilaisena kolme kertaa vuoden porilaiseksi ja paljon, paljon muuta.

Menneisyyden vertaaminen nykyhetkeeni tuntuu tragikoomiselta. Nyt istun yksinäni pienessä kaksiossa peläten hakea postia postilaatikosta! Kun menneinä vuosina en aina tiennyt miten minulla menee, tarkistin lehdistä, nyt jokainen päiväni on samanlainen. On tämä elämä hullua, naurahdan ääneen.

Alan käydä mielessäni läpi vuosia -95 alkaen tähän päivään. Kohta kirjani julkaisemisen jälkeen vaimoni otti avioeron ja muutti takaisin Ouluun. Sairastuin vakavaan depressioon, joka sekin kesti toista vuotta. Elin yksikseni, mutta tulin joten kuten toimeen. Yritimme vaimoni kanssa vielä pariinkin kertaan uudelleen, mutta lopulta ero näytti sittenkin paremmalta. Noiden vuosien aikana muutin kodista toiseen peräti viisi kertaa!

Aloin saada keikoista tarpeeksi. Jatkuva sairastelu ja täydellinen elämän tarkoituksettomuus ohjasi elämääni entistä ahtaammalle. Elämänpiirini keskittyi vain pariin hyvään ystävään ja lapsiini. Aloin tosissani etsimään Jumalaa. Tiesin, että jotain on tapahduttava, tai minun käy huonosti. Inhosin itseäni ja työtäni sydämeni pohjasta! Pikku hiljaa minulle alkoi valjeta, että ellen pääse totaalisesti irti viihdemaailmasta, tuhoudun lopullisesti.

Levytyssopimukseni kuitenkin edellytti minun jatkavan vielä ainakin vuoden. Keikkamyyjäni puolestaan ymmärsi tilanteeni täysin ja antoi minulle vapauden, kunhan teen loppuun 2001 kestävän sopimuksen. Se helpotti oloani jo paljon. Levyn tein 2001 keväällä. Sen myynti jäi täydelliseksi torsoksi, koska saman vuoden loppukesästä aloin saada niin rajuja paniikkikohtauksia, etten enää kyennyt esiintymään. Jäin sairaslomalle, jolla olen edelleen.

Teen havainnon, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt; elämästäni on puuttunut säännöllisyys. Olen ajautunut kriisistä toiseen, joita en ole kyennyt käymään rauhassa läpi. Niiden hoitamiseen ei ole jäänyt tarpeeksi aikaa. Vasta nyt olen saanut tarpeeksi etäisyyttä lähivuosien menetyksiini ja kokemuksiini. Kaikesta yksinäisyydestä ja ahdistuksesta huolimatta, olen nyt parantumisen tiellä. Jospa paniikkihäiriöni sittenkin palvelevat syvällisempää itseni ja elämäni kohtaamista. Jumala on järjestänyt minulle niiden kautta aikaa itselleni. Meneehän minulla jo paljon paremmin kuin vuosi sitten, niin kuin lääkärinikin totesi tänä aamuna.

Teen toisenkin havainnon: menneisyytensä läpikäyminen on syvällistä itsensä tuntemaan opettelemista. Tulevaisuus löytyy menneisyydestä. Päästääkseen eteenpäin, on mentävä taaksepäin.

Lämmin läikähdys käy sisimpäni lävitse. Tunnen saavani uutta näkökykyä käsitellä elämääni ja itseäni. Huokaan syvän kiitoksen Jumalalle. Tunnen, että Hän on kanssani itsetutkistelussani. Hän ohjaa sittenkin elämääni. Tajuan kirkkaammin kuin pitkään aikaan, että Jumala hoitaa minua juuri siinä aikataulussa, kuin on minulle parhaaksi. En kestäisi yhtäkkistä elämäni muuttumista, koska juuri sitähän viime vuodet ovat olleet; jatkuvaa olosuhteiden muuttumista, jossa sisäinen elämäni ei ole pysynyt mukana.

Alan selata uudelleen elämäkertakirjaani. Hämmästyn, kuinka energinen ja aikaansaapa olen ollut. Keikkojen ja levytysten ohessa kirjoitin kaksi kirjaa, olin vakituisena toimittajana ja kolumnistina kahdessa sanomalehdessä,( joissa olen vieläkin ) sekä Porin ja Oulun yleisradiossa kahden ajankohtaisohjelman vetäjänä. Mistä ihmeestä olen löytänyt aikaa kaikkeen tähän, ihmettelen. Olen ollut varsinainen maanisdepressiivinen työnarkomaani! Aika hyvin mannelta, naurahdan.

Puhelin keskeyttää lueskelun. Suomenmaa-lehden toimituspäällikkö Alpo Merilä soittaa:

" Olen koonnut levykkeelle viiden vuoden kolumnit ja pakinasi. Lähetänkö ne suoraan WSOY:n vai haluatko itse lähettää ne", hän kysyy.

" Lähetä ne mulle. Tarkistan ja parantelen niitä", vastaan.

" Selvä. Joko olet paremmassa kunnossa? Sinua kaivataan. Lukijat odottavat juttujasi. Joka päivä kysellään, milloin alat taas kirjoittaa", hän rohkaisee tuttuun tyyliinsä.

" Lepäilen vielä kuukauden. Enköhän sitten taas kykene rustaamaan pari juttua viikossa. Kerro koko toimituksen lössille paljon terkkuja", sanon mielihyvää tuntien.

Mieltäni lämmittää esimieheni yhteydenotto. Kun elää pientä eristettyä elämää ja taistelee joka päivä itsetuntonsa hengissä olosta, pienikin rohkaisu tuntuu tärkeältä. Pienet ilot ovat suuria lahjoja kun ihminen on todellisissa vaikeuksissa.

Ovikello soi. Säpsähdän. Kuka siellä on? En ole sopinut kenenkään kanssa tapaamisesta. Kurkistan ikkunasta; sisaruksenihan siellä!

" Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea Raikku, paljon onnea vaan", he laulavat ovensuussa ja ojentavat minulle ison kakun!

" Te muistitte syntymäpäiväni", sanon iloisena.

" Tottakai me nyt ainoan veljemme juhlapäivän muistamme", vanhempi sisareni sanoo.

" Nyt keitetään hyvät kahvit ja jutellaan mukavia", nuorempi sisareni naurahtaa.

Seuraavana päivänä

Herään vasta kymmeneltä aamulla. Näin hyvin en ole nukkunut aikoihin. Tunnen oloni kevyeksi ja pirteäksi. Masennuksen oireisiin kuuluu, että ihminen yrittää aivan kuin salaa sairaudeltaan tunnustella miten aamulla voi. Se tapahtuu vaistomaisesti. Psyykkisesti ahdistunut on jatkuvassa yhteydessä sisäisen maailmansa kanssa. " Kontrolli " on säilytettävä, koska muuten kokee ettei hallitse itseänsä. Siihen liittyy myös oma vaaransa. Masentunut ihminen ei kestä sisäisen maailmansa todellisuutta. " Terveet " ihmiset kuvittelevat, ettei masentuneella ole yhteyttä itseensä; asia on täsmälleen päinvastoin; masentunut ihminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa itsensä kanssa, mutta ei pysty hallitsemaan sisällään vellovaa kaaosta.

Keitän kahvit. Haen postiluukusta lehden ilman pienintäkään pelkoa! Miten tämä on mahdollista, mietin ihmeissäni. Oliko eilisillan pohdiskelulla ja sisarusteni käynnillä näin suuri vaikutus?

Kehrään kuin kissanpentu hyvää oloani! Jospa minä vielä sittenkin saan elämän syrjästä kiinni! Toisaalta kokemuksesta tiedän, että takapakki voi olla edessä jo parin tunnin kuluttua. Tunnemaailma vaihtelee masentuneella hyvinkin nopeasti.

Koen tarvetta tehdä jotain hyödyllistä. Päätän siivota. Petaan petin, imuroin lattiat, tiskaan astiat ja kasaan ilmaisjakelulehdet ulosvietäväksi. Näinkin pieni toimenpide tuo iloa ja uskoa itseensä, mietin mielessäni.

Katson jääkaappiin; siellä ei ole kuin valo. Pitäisi käydä kaupassa, mutta...

Hetken tuumailtuani päätän käydä kaupassa. Tähän aikaan päivästä siellä ei varmankaan ole paljon väkeä, rohkaisen itseäni. Hyppään autoon ja ajan ensin kaupan ohitse nähdäkseni onko sisällä paljon väkeä. Ei ketään. Teen u-käännöksen ja pysäytän kaupan eteen. Huomaan koko ajan tarkkailevani, miltä sisälläni tuntuu. Olen aistivinani pientä pelkoa, mutta kävelen sisään kuin kuka tahansa ihminen.

Otan korin ja kierrän hyllyjä. Yritän olla mahdollisimman rauhallinen ja miettimättä mitä koen sisälläni. Mutta käteni ovat jo rekisteröineet pelkoni alkaen hieman vapista. Kun huomaan sen, paniikki alkaa hiipiä kuristavalla otteellaan. Hiki nousee otsalleni. Niskani jäykistyy. Minun on päästävä äkkiä pois, komennan itseäni melkein ääneen. Korissa on vasta pari leipää ja muutama maitopurkki, mutta viis siitä! Kohtaus tulee, ellen heti pääse ulos. Ryntään kassalle ja rukoilen mielessäni ettei myyjä huomaisi oloani. Samaan aikaan sisään tulee kolme asiakasta. Olen varma, että he huomaavat tilanteeni, vaikeroin mielessäni. Olin sittenkin liian hätäinen päättäessäni lähteä kauppaan. Miksi en ikinä opi miettimään rauhassa, soimaan itseäni. Survon nopeasti leivät ja maidot kassiin ja ryntään autooni. Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja rauhoittelen itseäni ääneen; Raikku, ei ole mitään hätää. Olet autossasi yksin, katso vaikka! Aja kotiin, kaikki on hyvin.

Käynnistän auton vapisevin käsin. Hetken mietin olisiko viisainta ajaa suoraan sairaalaan. Jos kohtaus tästä vielä pahenee, en selviä yksin kotona.

Päätän ajella jonkin aikaa. Tuntuu kammottavalta mennä kotiinkin. Jospa oloni paranee, kun ajelen hetken ja voinhan mennä vaikka sisarieni luokse.

Ajan kaupungin läpi ristiin rastiin. Terassit ovat täynnä hymyileviä ihmisiä. Aurinko saa aikaan ihmeitä, vaikkakaan ei minulle, huokaan. Voi kuinka mahtavaa olisikaan istua tuolla muiden joukossa. Olen aina rakastanut katukahviloita ja terasseja. Olen kirjoittanut niissä satoja kolumneja ja lukenut paljon kirjoja. Ihminen on vasta silloin sairas, kun hän ei voi harrastaa hänelle rakkaita asioita ja askareita. Antaisin mitä tahansa, jos nyt voisin mennä istumaan tuonne hyvä kirja mukanani.

Ajan apeana kotiin. Kun pääsen eteiseen, itku möyrii esiin rajuna. Peitän kasvoni käsilläni ja itken sydämeni pohjasta. Hyvä Jumala, auta minua, huudan itkuni seasta.

Koko loppuilta on matalavireinen. Hyvin alkanut aamu oli vaihtunut surun ja itsesäälin synkiksi väreiksi. Koen itseni täydeksi nollaksi. Yritän lukea Raamattua, mutta se tuntuu vieraalta. Jumalakin on hyljännyt minut. Ei Hän kuule, eikä auta, vaikka on luvannut, sanon ääneen.

Kävelen rauhattomana huoneesta toiseen. Tuntuu kuin aika olisi pysäytetty. Kellokin vihaa minua! Miksi ei ole jo yö, voisin käydä nukkumaan, pakoon todellisuutta?

Polvistun sänkyni viereen rukoukseen. En osaa sanoa mitään, kunhan vain olen siinä. Kyyneleet alkavat rukoilla sanojen sijasta. Tunnen ääretöntä yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Mielessäni käy halveksittava ajatus itsesäälistä, mutta en välitä siitä. Parempi edes omassa sylissä kuin ei kenenkään.

Puhelin soi. Sen pirinä on kuin pommihälytys hiljaisessa yössä.

" Köpi täällä. Mitä olet touhunnut?", hän kysyy pirteällä äänellä.

" Vähän sekoillut, ei muuta", vastaan kyynisesti.

" Tulisit tänne Hesaan mun luokse. Se voisi piristää sinua. Mun luona sulla ei oo mitään pelättävää", hän sanoo.

" En taida. Tänäänkin on ollut niin hirvee päivä. Voi olla, että mun on mentävä sairaalaan joksikin aikaa. Raikun voimat alkavat olla käytetty, eikä uutta ole näkyvissä", kuiskaan hiljaa.

" No jos siltä tuntuu... Kyllä sä siitä vielä nouset. Jumala tulee puuttumaan sun elämääs konkreettisella tavalla, olen varma siitä. Itse asiassa se mun asia onkin. Mitäs tuumaat, jos lähdetään pitämään hengellisiä konsertteja 2004 alusta, eli vajaan kahden vuoden päästä. Jumala on puhunut mulle jo vuoden siitä. Raikku, meidän tehtävä on julistaa evankeliumia, kyllä säkin sen tiedät", hän sanoo.

En ole uskoa korviani! Minäkö satojen ihmisten eteen tällaisessa kunnossa! Ei ikinä!

" Ooks säkin seonnut? Mua ei saa lavalle enää mistään hinnasta. Kahdeksantoista vuotta riitti mulle. Olen korviani myöten täynnä esiintymistä ja matkustamista paikasta toiseen. Sitä paitsi, pitäs olla jotain sanottavaakin. Mulla ei oo Jumalasta kuin kielteisiä kokemuksia, vaikka uskossa oonkin. Koko elämä tuntuu niin mielettömältä ja mitä se usko oikeastaan on", mörähdän kiihtyneenä.

" Ymmärrän. Olin itse samassa umpikujassa vielä vuosi sitten. Inhosin musiikkia ja esiintymistä. Halusin olla vain kotona. Jumalan läheisyys oli käsin kosketeltavissa. Sanoin Jumalalle, ett älä vaan laita mua enää tekemään musiikkia ja pitämään kokouksia.. Se oli elämäni mahtavinta aikaa. Mut sitten vaan yhtenä päivänä huomasin tekeväni musiikkia ja paloin halusta kertoa Jeesuksesta ihmisille. Jumala ilmoitti mulle senkin, ett sä raikku oot meidän ryhmän julistaja. Näin tulee käymään, usko huvikses", köpi sanoo naurahtaen.

" Sä oot seonnut lopullisesti! Eksä ymmärrä, et musta ei oo enää niihin kuvioihin. Mä oon rikki, tuusan nuuskana. Mulle riittäis kun uskaltas käydä ulkona

ja katsoa ihmisiä silmiin. Ajattele köpi, miten elämä voi riepotella ihmistä. En ois ikinä uskonut, ett mä alan pelätä ihmisiä ja julkisia paikkoja. Nyt vasta mä tiedän mitä elämä kaikessa arvaamattomuudessaan voi olla", sanon.

" Siinäpä se. Jumala voi ilmestyä ja käyttää meitä vasta silloin, kun olemme täysin riisuttuja elämän edessä. Uskovaiset puhuu vain hengellisestä toiminnasta, mutta eivät ole riippuvaisia Jumalan voimasta. Siihen tivoliin minä en enää mene. On oltava todellista sanottavaa ihmisille. Ajattele asiaa tästä näkökulmasta. Sä näät nyt vain tämän päivän, mutta Jumala ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Ota rauhallisesti, odota Jumalan ilmestymistä. Hän on paljon suurempi kuin sinun ongelmasi", hän rohkaisee minua.

" Mun jumalani on tällä hetkellä lääkitys. Ilman niitä en selviäisi päivääkään", sanon.

" Totta kai! Lääketiede on suuri Jumalan lahja ihmiskunnalle. Syöt niitä niin kauan kuin tarvitsee. Jumalan mahdollisuudet ovat moninaiset. Mut nyt mä lopettelen. Mieti tuloasi tänne. Voin vaikka hakee sut, jos et uskalla yksin lähteä. Soitellaan, moi!", hän sanoo iloisena.

Olen kuin puusta pudonnut köpin soiton jälkeen. Vielä pari vuotta sitten hän karttoi uskonnollisia piirejä. Hän eli täsmälleen samanlaista elämää kuin minä nyt. Ei käynyt missään. Suhtautui kaikkeen kyynisesti. Köpin tuntien, hänen on täytynyt kokea jotain todellista muutosta elämässään. Hän ei ole niitä miehiä, jotka kääntävät kelkkansa minkään hömpän tähden.

Käymämme keskustelu vaivaa minua koko loppuillan. Olisiko mahdollista, että vielä julistaisin evankeliumia? Se edellyttäisi täydellistä elämän muutosta. Pelkkä terveys ei riittäisi. Tarvitsisin paljon suuremman Jumalan kuin minulla nyt on. Lähes kahdenkymmenen vuoden iskelmäura ja toimittajana oleminen on jättänyt minuun syvät jäljet. Olen haastatellut Arkkipiispasta narkkariin. Niiden väliin jää satoja eri alan asiantuntijoita, kuin tavallisia pulliaisiakin. Jokaisella on ollut oma tarinansa ja kokemuksensa maailmasta ja ihmisestä. Kuunnellessani heitä jumalakuvani on heittänyt aikamoista kuperkeikkaa. En usko enää staattiseen jumalakuvaan, en edes siihen, että minulla voisi olla täysin terve ja oikea jumalasuhde. Kukaan ei kykene sisäistämään Jumalaa juuri sellaisena kuin Hän on. Jumalakuvamme ja - käsityksemme Hänestä ovat aina liki arvoja - ei absoluuttisesti oikeita. Vaikka olisimme kuinka raamatullisia ja oikeaoppisia, emme kykene käsittämään Häntä täydellisen oikein. Joudumme aina tekemään tulkintoja ja kompromissejä ajatellessamme ja palvellessamme Häntä. Nuorempana kuvittelin ihan toista. Olin varma mielipiteitteni raamatullisuudesta ja hengellisyydestä. Minulla oli vastaus jokaiseen kysymykseen ja ongelmaan. Pikku hiljaa elämä alkoi muuttaa käsityksiäni. Tajusin, että hengellisyys ilman konkreettista, sosiaalista kosketuspintaa muuttuu kasvottomaksi ahdistukseksi. Voin keskustella hengellisistä asioista tuntikausia kohtaamatta kertaakaan kanssakeskustelijan ihmisyyttä ja maailmaa. Siitä huolimatta käyttäydyn kuin tuntisin hänet läpikotaisin. Annan neuvoja ja ohjeita. Pyrin tiedon kautta älyllistämään hänet ja ongelmansa. Tieto on länsimaisen ihmisen jumala. Kuvittelemme pystyvämme sen avulla selittämään ihmisen tyhjiin. Ihminen on niin ylpeä ja tyhmä, ettei hän ymmärrä ihmisen loputonta salaisuutta. Ihmistä ei voi rationalisoida loputtomiin tekemättä henkistä väkivaltaa ihmisen koskemattomuudelle ja itsenäisyydelle. Vaarallisinta se on silloin, kun mukaan vedetään myös Jumala. Aivan kuin Hän olisi antanut meille luvan ja viisauden ymmärtää ihmisen henkisen maailman toiminnan lainalaisuudet. Raamattu ei näin tee, mutta me ihmiset teemme. Millä ihmeen oikeudella olemme ottaneet itsellemme Jumalan paikan! Jokaisen ihmisen sielu on pyhää maata, jonne ei saa tulla ilman lupaa. Raamatussa Jumala kunnioittaa tätä tekemättä väkivaltaa ihmisen omalle tahdolle. Hän haluaa tulla ihmisen elämään jos ihminen kutsuu. Hän ei halua olla kuokkavieras. Entä me ihmiset, toimimmeko samoin? Mikään ei voi olla haavoittavampaa kuin kokea olevansa ulkopuolelta määritelty ja selitetty. Olen varma, että tässä on yksi ihmissuhteittemme pinnallisin ja pelottavin piirre. Esineellistämme ihmisen persoonan sellaiseksi kuin me haluamme hänen olevan. Vasta monien omien kriisien jälkeen tajuamme toimivamme väärin. Alamme kuunnella ihmistä, kun ennen vain kuulimme. Näillä on valtava ero. Todellinen kuunteleminen on empaattista kuuntelemista, eläytymistä ja samaistumista lähimmäiseemme. Tämä voi tapahtua vasta silloin, kun ymmärrämme hänen elämän tilanteensa sisältäpäin. Silloin ja vasta silloin, ymmärrämme että lopulta jää tärkeäksi vain Jumala ja Hänen armonsa. Sen varassa voin kohdata Jumalan niin kuin itsenikin ja toisen ihmisen. Tässä, juuri tässä, minulla on vielä paljon oppimista. Ehkä sairauteni opettaa minulle parhaillaan sitä. On opittava katsomaan Jumalaa ja itseäni uudesta näkökulmasta, kuten ystäväni neuvoi.

Katson puoli yhdeksän uutiset ja otan unilääkkeen. Kömmin sänkyyn vaanimaan unta.

Kahden viikon kuluttua

Taivas vannoo sadetta. En välitä siitä. Nostan takinkaulukset pystyyn ja lähden tekemään pientä lenkkiä kotini lähistöllä. Oloni on kahden viikon aikana hieman edistynyt. Uusi lääke on alkanut vaikuttaa. Olen uskaltanut uhmata pelkoani jo sen verran, että ulkoilen puoli tuntia joka päivä.

Se on ollut huikea tunne. Ihminen oppii olemaan kiitollinen pienistäkin onnenmurusista, kun aloittaa elämäänsä uudelleen, pohjalta. Olen oivaltanut entistä kirkkaammin, että psyykkisestä sairaudesta parantumisessa on kysymys itsensä kanssa toimeen tulemisesta. Se on kuin pyörällä ajamaan opettelemista; vaikka välillä kaatuukin, oppii jotain uutta pyörän hallitsemisesta.

Vanha mies kävelee minua vastaan koiransa kanssa. Katson miestä silmiin ja hymyilen. Se tuntuu hyvältä. Opettelen elämään uudestaan, ihan alusta asti.

Taivas lunastaa valansa. Tummat pilvet nöyrtyvät sateen tieltä kastaen minut hetkessä läpimäräksi. Antaa tulla vaan, tämä mies ei ole sokerista, totean itsekseni.

Mieleeni nousee köpin laulu Jumala ei unohda sua koskaan. Hyräilen sen kaunista sävelmää miettien laulun sanomaa. " Jumala ei unohda sua koskaan, ihmiset kun sinut unohtaa. Sielusi ei yksin ole koskaan, Jumala ei hylkää milloinkaan."

Miten paljon köpi kertookaan ihmisestä ja Jumalasta muutamalla sanalla! Ihmisen perusturvallisuus on vain Jumalassa. Petymme itseemme ja toisiin ihmisiin, se on inhimillisyyden hinta, mutta Jumala on aina uskollinen, sittenkin. Omat pettymykseni Jumalaan ovat nekin todellisuutta, mutta rajallisuudessani en osaa nähdä Jumalaa oikealla tavalla. Ihmisen elämä on pohjimmiltaan aina omien näkökulmiensa tarkkailemista ja valmiutta muuttaa niitä. Jumala ei ole poikkeus; jumalakuvani muuttuu asenteideni muuttuessa. Mikä tänään on todellisuutta, voi huomenna olla käyttökelvotonta. Olen viime aikoina huomannut itsessäni uuden oraalla olevan mielentilan: mitä avoimemmin suhtaudun itseeni ja muihin ihmisiin, sitä vapaampana elämä kulkee lävitseni. Ehkä elämä ja terveyskin avautuu vasta silloin, kun antaudun ihmisille olemaan avoin ja oma itseni. Kenties elämä ei ensisijaisesti olekaan vain sitä yksityistä elämää, mitä itsessäni luulen löytäväni, vaan jatkuvaa läsnä olemista itselleni ja muille, jolloin ihmisyyteni toteutuu loputtomana antamisen ja saamisen vuorovaikutuksena. En itsessäni ole elävä, ellen anna elämän kulkea lävitseni, kuten viisas ystäväni Martti Lindgvist on saman asian ilmaissut.

Samoin on suhteessani Jumalaan: usko Häneen ei merkitse etteikö siihen liittyisi säröjä ja pelkoja ja jopa älyllisiä kysymyksiä. Ongelmaton usko on monesti fanaattista ja pohjimmiltaan tyhjää ja merkityksetöntä. Usein se ilmenee myös toisten ihmisten uskon kyseenalaistamisena, jopa halveksimisena. Itse olen taistellut älyllisten kysymysten kanssa 20 vuotta, mutta siitä huolimatta uskon Kristukseen pelastajanani. Minulle usko Jeesukseen - samoin kuin ihmisenä oleminenkin - on samaan aikaan sekä tila, että prosessi. Mitä avoimemmin rohkenen esittää itselleni ja Jumalalle kysymyksiä, sitä aidommin koen olevani läsnä itselleni ja Hänelle. Ihmisyys, kuten uskokaan, ei toteudu vain vastauksien saamisessa, vaan myös avoimessa etsimisessä ja kysymysten edessä viipymisessä.

Sade loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Aurinko pilkottaa pilvien takaa. Päätän kävellä lähellä olevaan baariin kahville, tuntui miltä tuntui. Pelot on pelättävä pois, eivät ne muuten anna periksi.

Baarissa on muutama ihminen. Tilaan kahvin ja menen ikkunapöytään istumaan. Juon kahviani kaikessa rauhassa, enkä pelkää yhtään Voiko tämä olla totta!, hyräilen mielessäni.

Olen koko loppupäivän kuin muissa maailmoissa. Soitan psykiatrilleni ja kerron innoissani tapahtuneesta. Hän on mielissään ja kehottaa jatkossakin ottamaan pieniä riskejä. Rajat laajenevat, vain jos niitä laajennetaan, hän neuvoo.

Illalla ajan sisarieni luokse ja halaan heitä lujaa. Pitkästä aikaa tuntuu, että uusi elämä voi sittenkin voittaa.

Käänteentekevä puhelinsoitto

Minun on jo kauan tehnyt mieli mennä hengellisiin kokouksiin, mutta peloiltani en ole uskaltanut. Eilinen kokemus nosti jälleen pintaan halun mennä kuuntelemaan Jumalan sanaa. Haluaisin liittyä Porin Helluntaiseurakuntaan, mutta onko vielä liian aikaista? Voihan olla niin, että seuraavaksi tulee taas lunta tupaan ja kaikki on aloitettava alusta. Psyykkinen sairaus on monimutkainen ja syinen prosessi, jonka oireita ja ilmenemistä on vaikea ennakoida. Niin sanotut terveet ihmiset eivät aina ymmärrä sitä. Heistä on kummallista, että psyykkisesti sairaan tilanne voi vaihdella jopa päivittäin hyvinkin paljon. Monet masennukset läpikäyneenä tiedän miten kärsivällisiä minunlaisteni ihmisten kohdalla on oltava. Kokemuksesta tiedän senkin, että kristillisissä piireissä pitäisi puhua paljon enemmän näistä asioista. Jos vielä itse joskus teen työtä seurakunnissa, tulen puhumaan paljon psyykkisistä ongelmista ja niiden hoidosta. Omat kokemukseni ja lukemattomien ihmisten kuunteleminen vuosien varrella on pakottanut minut perehtymään näihin asioihin syvällisesti ja monipuolisesti. Kirjahyllyyni on kertynyt satoja alan teoksia, joita luen ja tutkin lähes joka päivä. Ehkä silläkin on tarkoituksensa tulevaisuudessa.

Alan lukea Raamattua. Minulla on syntynyt valtava halu lukea ja tutkia sitä. Usein saatan lukea tuntikaupalla ja miettiä sen sanomaa. Olen huomannut, että se auttaa keskittymään rukoukseen ja hyvien asioiden miettimiseen. Raamattu on äärimmäisen realistinen kirja. Sen sanoma kattaa koko ihmisen elämän. Esimerkiksi psalmit ovat olleet minulle suureksi avuksi. Niissä ihmiset puhuvat paitsi Jumalalle, myös itselleen. Ne opettavat syvällisellä tavalla ihmisen oikeaa ja väärää asennoitumista itseänsä kohtaan. Mistä näkökulmasta katson ja kohtelen itseäni, on valtava merkitys henkiselle ja sosiaaliselle elämälleni. Raamattu ei todellakaan ole kirja menneisyydestä, vaan mitä ajankohtaisin tämän päivän elämälle ja kysymyksille. Jos ottaisimme sen ohjeet ja elämän asenteen itseämme ja toisiamme kohtaan vakavasti, Suomi voisi paljon paremmin kuin se tänä päivänä voi.

Soitan lapsilleni Ouluun. He pyytävät minua sinne. Lupaan tulla jo huomenna, koska ei ole muutakaan tekemistä. En ikinä olisi osannut aavistaa, miten tuo matka muutti elämäni.

Lähden ajamaan aamulla. Kuuntelen kaunista rauhoittavaa musiikkia. Mieleni on seesteinen. Jotain sisäisessä maailmassani on viime päivinä muuttunut, siitä olen varma. En ole enää yhtä kireä ja hermostunut. En myöskään koko ajan kontrolloi mitä tunnen ja ajattelen. Olen oppinut olemaan lempeämpi itseäni kohtaan. Tiedän, että se on rukouksen ja Raamatun lukemisen ansiota. Jotenkin näen kaiken valoisampana. Tiedän, että Jumalan armo kantaa minua koko ajan. Tervehtyminen on alkanut, mutta minun on oltava kärsivällinen ja malttaa tekemästä mitään liikaa. Luonteelleni tunnusomaista on jatkuva touhuaminen monien asioiden kimpussa yhtä aikaa. Tiedän olevani myös työnarkomaani, jonka seuraukset ovat olleet elämässäni kaameat. Nyt on ihan oikeasti opeteltava olemaan vajavainen ja rajansa tunteva ihminen. Olen rukoillut Jumalaa joka päivä, että Hän opettaisi minua etenemään pienin askelin ja odottamaan Hänen johdatustaan elämässäni.

Minulla on Oulussa paljon ystäviä. Olen kirjoittanut tämän kaupungin toiseksi suurempaan lehteen kolumneja jo kohta kymmenen vuotta. Kirjoitusteni kautta on syntynyt useita tärkeitä ihmissuhteita, jotka ovat auttaneet minua monissa kriiseissä. Saan myös paljon lukijapostia. Niissä ihmiset kertovat avoimesti vaikeuksistaan ja ongelmistaan. Kirjoittaminen on aina ollut minulle henkireikä. En osaa kuvitella elämää ilman kirjoja ja kirjoittamista.

Myös Oulun Helluntaiseurakunta on minulle tuttu. Olen sen jäsen tälläkin hetkellä, mutta en ole ehtinyt käydä siellä viime vuosina kuin silloin tällöin. Muutama vuosi sitten seurakunta kutsui minut evankelistakseen vaikka esiinnyin lavoilla lähes joka ilta. Se osoitti harvinaista kypsyyttä ja ennakkoluulottomuutta. Lupasin mennä. Sovimme, että teen sovitut keikat loppuun, jonka jälkeen jään heidän palvelukseensa. Kun työn aloittamiseen oli aikaa enää muutama viikko, vetäydyin sopimuksesta. En sittenkään ollut vielä valmis seurakuntatyöhön. Pelkäsin sitoutumista, koska olin tottunut niin erilaiseen elämään. En ollut varma siitäkään, uskonko enää samanlaiseen Jumalaan kuin he. Tuo ratkaisu oli yksi elämäni suurimmista virheistä. Jälkeenpäin ymmärsin, miten armollinen Jumala oli tarjotessaan minulle heti sellaista työtä, jota sydämessäni olen aina halunnut tehdä. Kaikki vaikeudet, joita jälkeisinä vuosina jouduin käymään läpi, oli sakkokierroksia. Olin ajautunut pois Jumalan suunnitelmasta ja siitä oli maksettava hinta, kallis hinta. Nyt olen vakuuttunut siitä, että nykyinenkin masennukseni ja paniikkikohtaukseni on seurausta taloudellisesta ahneudesta ja liiasta työnteosta. Jumalan armon ymmärtää vasta sitten kun on lähtenyt oman tahdon tielle. Juuri tästä syystä haluan nyt olla vain Hänen suunnitelmansa ja armonsa varassa. Maallinen kunnia ja maine ovat roskaa Jumalan rakkauden rinnalla. Olen kiitollinen, että vihdoinkin olen oppinut tämän läksyn. Lähes 20.000 euron tappiot pelkästään viime kesän keikkojen peruutuksista eivät merkitse mitään sisäisen rauhan ja levon löytämiseen verrattaessa. Vaikka olenkin nyt joutunut tulemaan toimeen tosi pienillä tuloilla, olen onnellisempi kuin vuosiin. Tiedän, että Jumala pitää minusta huolen.

Saavun Ouluun. Oloni on pitkästä matkasta huolimatta pirteä ja levollinen. Soitan helluntaiseurakunnan johtajalle, Markku Tossavaiselle, joka on yksi parhaista ystävistäni. Tuo puhelinsoitto tulisi muuttamaan koko elämäni minun sitä vielä tietämättä.

" Terve Raikku! Oletko Oulussa? "

" Joo, tulin juuri ".

" Tule kahville. Olisi kiva jutella ja mulla on vähän asiaakin ".

" Laita kahvi tippumaan, tulen saman tien ".

Juttelemme monta tuntia. Oulussa on ollut romanien piirissä valtavaa herätystä. Vuoden aikana on tullut uskoon kymmeniä romaneja ja työtä riittää heidän opettamisessaan tuntemaan Raamattua ja vakiintumaan seurakuntaan. Sitten jysähtää pommi:

" Muuta tänne Ouluun vetämään romanityötä yhdessä Anni Koivukankaan kanssa. Voitte suunnitella työn niin kuin parhaaksi näette. Olet pyörinyt mielessäni jo muutaman kuukauden. Minusta tuntuu, että olisit oikea henkilö tähän työhön. Sinulla on elämän kokemusta ja tunnet romanien maailman. Me tarvitsemme sinua Raikku ".

Olen sanaton. Onko tämä seurakunta valmis kutsumaan minut vieläkin työhön, vaikka petin heidän luottamuksensa? Onko Jumala todellakin näin armollinen ja pitkämielinen? Oloni on niin hämmentynyt, etten osaa kuvata sitä.

" Ei sinun nyt tarvitse antaa vastausta ", Markku sanoo huomatessaan hämmennykseni. " Rukoillaan asian puolesta. Jos se on Hänen tahtonsa, Hän aivan varmasti puhuu siitä sinulle ".

" Ja minä kun tulin tänne pyytämään siirtotodistusta Porin Helluntaiseurakuntaan ", naurahdan.

" Et varmasti saa ", Markku pamauttaa.

Lupaan tulla illalla kokoukseen ja käymään kylässä muinakin päivinä. Olemme vuosien varrella pitäneet säännöllisesti yhteyttä. Monena kesänä olen käynyt heidän mökillään Pyhäsalmessa. Markulle olen aina voinut kertoa kaiken avoimesti.

Lähdettyäni ajelen ainakin tunnin pitkin Oulua miettien äskeistä. Saisin jälleen tilaisuuden palata Jumalan valtakunnan työhön. Mutta entä sairauteni, onko minusta vielä niin raskaaseen työhön? Mistä saisin asunnon ja entä miten jatkaisin sanomalehti Lallin toimittajana? Mitä seurakunta maksaisi minulle? Nämä ja monet muut kysymykset pyörivät mielessäni. Jumala, auta ja johdata sinä. En tahdo enää tehdä oman mieleni mukaan. Anna minulle niin selvä vastaus, että varmasti ymmärrän, rukoilen koko sydämestäni.

Illalla kerron asiasta lapsille ja ex-vaimolleni. He ilostuvat ja rohkaisevat ottamaan työn vastaan. Saisin samalla olla lähellä lapsia eikä tarvitsisi olla koko ajan yksin.

" Voit aivan hyvin olla täällä meillä. Nukut Reijan huoneessa ja teet pikku hiljaa uutta työtäsi. Tervehdyt varmasti nopeammin, kun saat olla lasten kanssa ja tavata ystäviäsi milloin haluat ", hän sanoo.

Siinä ratkesi asuntopulmakin!, huokaan mielessäni. Tämän täytyy olla Jumalasta. Muistutan itseäni ottamaan kuitenkin rauhallisesti. En tee ainuttakaan siirtoa ennen kuin olen aivan varma. Päätän, että ensi viikolla ajan Poriin ja vietän aikaa Jumalan edessä saadakseni sataprosenttisen varmuuden. Minun on puhuttava Markulle myös sairaudestani. Se asettaa työlleni tällä hetkellä selvät rajat, joita en saa ylittää. Siitä olen kuitenkin varma, että Jumala on alkanut toimia elämässäni. Hänen ihmeellinen rakkautensa ja armonsa on parantanut minua pikku hiljaa. Minulla on aivan erilainen käsitys itsestäni ja Hänestä kuin vielä muutama kuukausi sitten. Näen tulevaisuuden valoisampana ja uskon jälleen että minua ei ole luotu turhaan. Minulla ja olemassaolollani on jokin tarkoitus. Kun tämä kysymys selviää, ihminen on jällen kiinni elämässä. Olen sen itse kokenut, joten tiedän mistä puhun. Ne ajat ovat olleet ja menneet, että liioittelisin Jumalan toimintaa suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Siihen en suostu enää koskaan. Jumala ei tarvitse ylimainontaa tai hokkus pokkus konsteja. Juuri tähän monet uskovaiset ovat sortuneet ja lopputulos on ollut hirveä. Elämä on vetänyt maton alta ja pakottanut kohtaamaan itsensä ja elämänsä sellaisena kuin se on. Monet ovat syyttäneet romahduksestaan Jumalaa, mutta eivät ole oivaltaneet, kuinka armollinen Jumala on ollut paljastaessaan heidän uskonnolliset kulissinsa. Vasta niiden kaaduttua Jumala voi osoittaa oman voimansa ja mahdollisuutensa ihmisen elämässä. Armo on rehellisyyden veli; siksi niitä ei voi erottaa toisistaan. Kasvu on kasvamista armoon, joka tekee ihmisestä aina rehellisen. Kaikki muu on ihmisen keksimää uskonnollista hömppää, joka ei kestä elämän arkea. On aivan sama millaisissa kääreissä uskonnollinen tyhjänpäiväisyys on. Se on samanlaista hömppää kuin mikä tahansa hömppä. Sisältö ratkaisee.

Tuntuu hyvältä olla entisessä kodissaan. Vaikka olemme eronneet, olemme hyviä ystäviä ja kavereita. Pystymme puhumaan toisillemme asioista nykyään paljon paremmin kuin avioliitossa ollessamme. Se, että hän itse ehdotti minua olemaan täällä, tuntuu silti uskomattomalta. Hän jos kuka tietää kuinka vaikea ihminen olen, kun olen ahdistunut ja masentunut. Kaiken täytyy pyöriä minun ympärilläni ja ottaa minun ongelmani huomioon. Masentunut ihminen voi olla suureksi taakaksi ympäristölleen. Hän ei kykene ajattelemaan ja toimimaan sosiaalisesti. Onneksi en ole enää ihan pohjalla. Pystyn kunnioittamaan toisten ihmisten elämää ja itsenäisyyttä.

Lapsetkin kehräävät ilosta kuultuaan, että jään tänne pidemmäksi aikaa. Tosin jätän pienen varauksen, jonka he ymmärtävät. Eniten mieltäni askarruttaa toimittajan työni. Täältä on paljon pidempi matka Helsinkiin, jossa melkein kaikki haastatteluni käyn tekemässä. Siellähän kaikki päättäjät ja kulttuurihenkilöt ovat, joka on minun erikoisalani toimittajana. Luotan kuitenkin siihen, että Jumala johtaa kaikkia asioitani. Palan halusta päästä hiljaisuuteen rukoilemaan ja etsimään Hänen voimaansa ja tahtoansa elämääni. Tiedän, että jotain aivan uutta on tulossa. Kaikki kääntyy sittenkin paremmin päin, niin kuin minulle luvattiin Nokialla.

Oulun rukoushuoneella on kymmeniä romaneja. He ottavat minut ystävällisesti vastaan. Tuntuu ihmeelliseltä, että näin paljon romaneja on tullut uskoon vähän ajan sisällä. Oulu on aina ollut kaikkein kovin maaperä romanien kohdalla. Varsinkin miehet ovat halveksineet ja väheksyneet uskon asioita. Nyt näen heitä kymmenkunta, jotka haluavat palvella Jumalaa.

Kokouksessa on lämmin ilmapiiri. Koen puheen hoitavana ja lohduttavana. Pyyhin kyyneleitä silmistäni koettuani miten Jumala rakastaa minua juuri tällaisena.

Yhtäkkiä saan sydämeeni aivan selvän tietoisuuden: tähän seurakuntaan on perustettava romanikuoro. Koen asian niin selvästi, että siitä on mahdoton erehtyä. Lasken nopeasti romanien lukumäärän; yli 20. Näistä saa koottua aivan mahtavan kuoron!, hihkun mielessäni. En mainitse asiasta kenellekään, en edes Markulle. Haluan varmistua kaikesta ennen kuin teen yhtään mitään.

Yöllä en tahdo saada nukutuksi innostani. Minussa virtaa jälleen elämä, kiitän mielessäni. Tunnen sanoin kuvaamatonta riemua ja elämän nälkää lähes kahden vuoden apaattisuuden jälkeen. Tämän voivat ymmärtää vain sellaiset, jotka ovat olleet pimeässä luolassa, johon alkaa tulvia valoa. Ei mikään ole niin rohkaisevaa, kuin saada kokea uskaltavansa jälleen elää. Monet sairaudet saavat alkunsa elämän pelosta. Olen joutunut tarpomaan läpi monien tuskallisten kokemusten kautta, mutta suurin niistä on ollut elämän pelko. Se lamaannuttaa ihmisen ajatus ja - toimintakyvyn. Kun tällainen tila on jatkunut kyllin kauan, ihmisen valtaa syvä häpeän ja syyllisyyden tunto. Helvetti on valmis. Ihminen alkaa moralisoida itseänsä. Itsensä halveksiminen on aina pohjimmiltaan moraalinen kysymys. Hän peilaa itseänsä muihin ja omiin särkyneisiin haaveisiinsa ja päämääriinsä, jotka ovat tuhoutuneet. Vaikka olen saavuttanut elämässäni paljon, olen pohjimmiltani vihannut itseäni, koska en ole ihmisenä saavuttanut tasapainoa. Silloin suurimmatkaan ulkonaiset saavutukset eivät pitkässä juoksussa merkitse mitään. Niistä tulee vain välineitä, joilla ihminen yrittää peittää kalvavaa tietoisuutta omasta rikkinäisyydestään ja hukassa olemisestaan. Suomi on täynnä lahjakkaita ihmisiä, jotka suorittavat elämää, mutta eivät elä elämää. Näillä on hirvittävä ero. En voi ostaa suorituksilla tyytyväisyyttä itseeni kuin hetkiseksi. Tasapaino ja itsensä hyväksyminen vaatii aina suostumista omaan minuuteensa. Juuri tätä evankeliumi minulle syvimmiltään opettaa. Ihmiset, jotka pitävät uskoa ja armoa vanhanaikaisena, ovat säälittävän pinnallisia ja sokeita. Raamattu uskaltaa ottaa mittaa elämästä äärimmäisen realistisesti. Jeesus ei lakaissut ongelmia ja kysymyksiä maton alle, vaan käsitteli ne avoimesti ja perustellusti. Juuri siksi Hänet ristiinnaulittiinkin. Hän kaatoi ihmisten mitään sanomattomat uskonnolliset kulissit ja tarjosi tilalle aitoa vuorovaikutusta Jumalan kanssa. Se ei kelvannut. Jeesus oli maailman suurin ihmisen ja aidon elämän puolustaja, mutta ihmiset halusivat enemmän valtaa ja muotomenoja. Näin on tänäänkin; ihmiset haluavat itse rakentaa tikapuut taivaaseen. Armo ei kelpaa, koska se edellyttää nöyryyttä ja rehellisyyttä. Me ihannoimme totuutta, mutta rakastamme valhetta. Näin on ollut ja tulee olemaan.

Käymme aamulla lasten kanssa uimassa, jonka jälkeen lähden Poriin. Soitan psykiatrilleni ja saan huomiseksi ajan. Haluan kuulla hänen mielipiteensä työmahdollisuudesta. Jos hän kieltää sen, uskon häntä. Luotan häneen enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen.

Jumalan hoitavassa armossa

" No, miten on mennyt?" lääkärini kysyy.

" Paremmin kuin aikoihin. Olen jo pystynyt käymään julkisissa paikoissa ja matkustelemaankin. Tulin eilen Oulusta ja kaikki meni ihan hyvin."

" Hienoa. Lääkitys on alkanut siis vaikuttaa. Onko tapahtunut mitään konkreettista, joka on vaikuttanut edistymiseen. Masennuksen ja paniikkikohtausten hoitamisessa pienilläkin asioilla voi olla suurta merkitystä niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Psyyke ohjaa mieltämme aika paljon arkisten asioiden kautta. Jos niille antaa merkityksen, parantuminen on jo hyvässä prosessissa ".

" En osaa sanoa jotain tiettyä asiaa. On vain tuntunut paremmalta. Ehkä ratkaisevan sysäyksen sain kun uskalsin käydä baarissa kahvilla. Istuskelin kaikessa rauhassa tuntematta pienintäkään pelkoa. Se oli huikaiseva kokemus. Tuntui kuin olisin saanut aivan uuden elämän."

" Mahtavaa. Minähän sanoin sinulle, että pelkojaan on uhmattava kohtuullisesti. Parantuminen on suostumista yhteistyöhön itsensä ja voimavarojensa kanssa. Tuleeko mieleesi vielä jotain muutakin merkittävää? "

" Joo, mutta se onkin sitten jo vähän kyseenalaisempi juttu. Minua pyydettiin romanityöhön Ouluun, mutta en antanut vielä suostumustani. Itse asiassa tulin luoksesi juuri siksi, että kuulisin sinun mielipiteesi asiasta ".

Hän yllättyy selvästi ja on kauan aikaa hiljaa. Näen hänen otsansa menevän kurttuun. Hän pyörittää kynää kädessään katsoen ikkunasta ulos. Tajuan sillä hetkellä kuinka suuren virheen olisin tehnyt, jos olisin suostunut keskustelematta hänen kanssaan. Asia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen, kuin olin jo hetken kuvitellut. Olen vasta toipumisen alussa. Liian suuret ratkaisut olisivat yksinkertaisesti lopullinen tuho elämässäni.

" Tämä on nyt nähtävä monipuolisesti ", hän sanoo viimein. " Toisaalta on hyvä, että tekisit jotain työtä, mutta sinut tuntien ahmit liikaa kaikkea työtä ja tekemistä. Tässä vaiheessa se olisi vuoren varma romahdus. Takapakki voisi olla niin suuri, että tarvitsisit sairaalahoitoa ehkä hyvinkin pitkään. Miltä sinusta itsestäsi tuntuu? ".

" Juuri tuolta mitä sanoit. Ajatus työnteosta kiehtoo, mutta myös pelottaa. Olen itsekin viime aikoina miettinyt, miksi minulla pitää aina olla työtä kädet täynnä? Miksi en keskity vain yhteen asiaan kerralla ja tee sitä mahdollisimman hyvin? Onko minulla jokin tarve näyttää itselleni ja muille, että osaan ja jaksan. Ostanko suorituksilla itseni ja ihmisten hyväksymisen ? ".

" Tuo on hyvä huomio. Hienoa, että olet itse oivaltanut sen. Nyt sinun koko loppuelämäsi tärkein tehtävä on taistella tuota houkutusta ja ansaa vastaan. Jos onnistut siinä, uskallan lääkärinä luvata sinulle, että puolet ongelmistasi häviää elämässäsi. Mutta se on taito, joka pitää opetella. Pelkkä asian tiedostaminen ei riitä. Kysymys on nöyryys ja - rehellisyystestistä, joka kestää loppuelämäsi. Sinun on kuunneltava itseäsi ja kehoasi. Ne eivät valehtele sinulle koskaan. Jumala puhuu sinulle koko ajan kehosi kautta, sinun on uskallettava ja nöyrryttävä kuuntelemaan sitä ".

" Mitä mieltä olet; olenko vielä valmis menemään hengelliseen työhön? ".

" Ehkä on viisasta ettet mene. Katsotaan nyt ainakin kolme kuukautta eteenpäin. Näkisin, että nyt on tärkeintä ulkoilu ja vapaamuotoinen kanssa käyminen ihmisten kanssa. Ala harrastamaan pienissä määrin entisiä tärkeitä harrastuksiasi. Mene terasseille lukemaan kirjaa tai lehteä. Käy kylässä ystäviesi luona. Tee kaikkea mistä saat hyvää mieltä ja iloa, mutta älä ole liian ahne. Lepää ja nuku riittävästi. Lääkitystä et saa missään nimessä pienentää, muista se. Kyllä sinusta vielä mies saadaan, kunhan maltat mielesi ".

" Lupaan tehdä niin kuin neuvoit. Kiitos kun olet auttanut minua. Saan olla kiitollinen Jumalalle, että minulla on sinut. Ilman sinua olisin päättänyt päiväni jo vuosia sitten. Ajattele, miten Jumala on vaikuttanut mieleeni aivan uuden asenteen. Nyt olen varma Hänen armostaan ja rakkaudestaan, kun vielä viime kerralla suurin piirtein kirosin Hänet ".

" Sekin kuuluu sairauden kuvaasi. Masentunut ihminen etsii jonkin tavan purkaa huonoa oloaan. Jumala ei sinun vihastasi hätkähdä. Hän ymmärtää ja rakastaa sinua juuri tuollaisena kuin olet. Ole Hänelle vihainen ja surullinen, jos siltä tuntuu. Jumalalle ei tarvitse suorittaa mitään. Sinun kohdallasi se on erityisen tärkeä asia, koska olet taipuvainen ostamaan teoillasi rakkautta ja hyväksyntää. Rukoile joka päivä, että Jumala opettaisi sinua lepäämään armossa. Se on paras lääke sairauteesi ".

Lähden ulos hyvällä mielellä. Sain paljon keskustelustamme. Kävelen torille lukemaan päivän lehdet. Se tuntuu hienolta. Viime kerralla ajoin heti kotiin pelonsekaisin tuntein.

Tori on täynnä ihmisiä. Tapaan monia tuttuja. Jään juttelemaan heidän kanssaan tuntematta pienintäkään jännitystä tai pelkoa. Missä sinä olet ollut, he kysyvät. Piilossa, vastaan. He nauravat kuin hyvällekin vitsille ymmärtämättä miten kirjaimellisesti se on totta. Nipistän salaa itseäni ollakseni varma, etten näe unta. Kaikki tämä tuntuu niin uskomattomalta yli vuoden kestäneen pelon ja ahdistuksen jälkeen. Ihminen, joka on kärsinyt paljon, osaa antaa arvoa elämälle aivan eri tavalla, kuin sellainen jolle elämän valtatie on aina ollut suora ja monikaistainen. Tänä päivänä ymmärrän sairaita ihmisiä aivan eri tavalla kuin ennen. Heillä on valtava elämän halu, mutta ei voimaa toteuttaa sitä. Se on suurin tuska minkä ihminen voi kokea. Nyt vasta ymmärrän jotain siitä, miksi Jeesus sääli ja auttoi erityisesti sairaita, tai miksi Paavali kehotti käymään katsomassa sairaita. He tarvitsevat tukea ja rohkaisua, samalla kun he muistuttavat meitä olemaan kiitollisia terveydestä. Terveys on suuri Jumalan lahja. Vain ne, jotka ovat sen menettäneet, ymmärtävät sen.

En pidä kiirettä mennä kotiin, olen lymyillyt siellä ihan riittämiin! Kävelen kaupunkia ympäri ja nautin jokaisesta hetkestä. Välillä liikutun kyyneliin. Kiitän Jumalaa jokaisesta askeleestani. Tunnen niin valtavaa nöyryyttä ja kunnioitusta Häntä kohtaan, että sitä on mahdotonta selittää. Vaikka autojen ja ihmisten melu kuuluu kova, tunnen sydämessäni selittämätöntä pyhyyttä ja Jumalan läsnäoloa. Tämä ei ole naivia tunteellisuutta tai liioittelua, vaan mitä konkreettisinta todellisuutta.

Käyn ostamassa kaksi sämpylää ja menen ruokkimaan sorsia Kirjurinluotoon. Se on silmiä hivelevän kaunis luonnonpuisto, jossa on erilaisia lintuja, suuri leikkikenttä ja kesäteatteri. Olen täällä viettänyt lukemattomia tunteja, kun lapset olivat pieniä. Kävimme täällä lähes joka sunnuntai kun olin tullut pitkältä, usein koko viikon kestäneeltä keikkakiertueelta. Siitä tuli meille tapa. Kiipeilimme puissa, laskimme alas mäkeä ja söimme jäätelöä. Niin väsynyt en ollut, etten olisi jaksanut tulla tänne. Usein kirjoitin täällä kolumneja ja tein haastattelut valmiiksi.

Sorsat tappelevat leivästä. Nopeimmat ja vahvimmat voittavat. Ihan niin kuin meidän ihmistenkin elämässä, ajattelen.

Kävelen kesäteatteriin, jossa aikanani itsekin näyttelin. Pääsin sinne kilpailun kautta, jossa piti laulaa ja ipmrovisoida tilanne, jonka tuomarit keksivät. Minun piti näytellä pientä poikaa, jonka äiti oli juuri kuollut ja kertoa Jumalalle miltä minusta tuntuu. Osoitin nyrkkiä Hänelle ja haukuin Hänet pataluhaksi. Jumala ei jäänyt mitään vaille. Hän oli raukkamainen ja epäoikeudenmukainen tyranni, joka inhoaa pieniä lapsia ja rankaisee heitä ottamalla heiltä pois rakkaimman, äidin. Se tehosi tuomareihin ja tulin valituksi yli kolmenkymmenen pojan joukosta. Olin tuolloin 12- vuotias. Olin haljeta ylpeydestä. Paikallinen lehti kirjoitti romanipojan olevan varsinainen lupaus, josta kuullaan vielä jatkossakin. Näytteleminen kiinnosti minua valtavasti. Harjoittelin kotona koulun jälkeen useita tunteja mitä mielikuvituksellisempia roolihahmoja. Ohjaaja Tapio Parkkinen huomasi kykyni ja pyysi vakituiseksi ilta-avustajaksi Porin Teatteriin. Olin siellä neljä vuotta, kunnes koin uskonnollisen herätyksen ja tulin uskoon. Heti uskoon tuloni yhteydessä koin kutsun julistaa ja laulaa Jeesuksesta, joten jätin teatterin ja lähdin Jumalan valtakunnantyöhön. Teatterin henkilökunta ei olisi millään päästänyt minua. He halusivat, että jatkan ja pyrkisin muutaman vuoden päästä teatterikorkeakouluun heidän suosituspaperi taskussani. Olisin vuoren varmasti tänä päivänä ammattinäyttelijä, jos en olisi tullut uskoon. Mutta rakkaus teatteriin on jäänyt. Käyn säännöllisesti katsomassa näytelmiä ja tehnyt paljon haastatteluja näyttelijöistä. Ihailen heidän luovuuttaan samaistua näyttelemiinsä henkilöihin. Siinä on jotain sellaista kauneutta ja empaattisuutta, jota me kaikki ihmiset tarvitsisimme. Vasta samaistuminen toisen ihmisen elämään ja persoonaan auttaa meitä ymmärtämään toista ihmistä. Voi miten erilainen maailma olisikaan, jos haluaisimme oppia sen taidon. Ihmiset toivovat, että edes joku näkisi heidän sydämeensä. Emme voi nähdä ihmistä, ellemme anna hänelle aikaa näyttää itseänsä. Mielenterveys ongelmat vähenisivät puolella, jos ihmiset saisivat näyttää sydämensä. Ihmiset voivat huonosti, koska meiltä on riistetty mahdollisuus olla inhimillisiä toisillemme. Teknologia ja automaation kehitys ei koskaan kykene korvaamaan aitoa vuorovaikutusta. Ihminen kokee olevansa ihminen vain kun hänet nähdään ja kuullaan. Minuus syntyy vuorovaikutuksesta. Se on kaiken todellisen kehityksen perusta. Koneet eivät osaa rakastaa ja ottaa syliin. Sen voi tehdä vain ihminen.

Kapuan katsomon yläriville. Työmiehet asettavat lavasteita paikoilleen. Mieleeni nousee kauniita muistoja. Erään kerran sain itse suunnitella kohtauksen, jossa tappelen luudan kanssa. Harjoittelin sitä kotona kaksi viikkoa, kunnes se oli näytettävä ohjaajalle. Kuvittelin luudan pahaksi ihmiseksi, joka yrittää varastaa pienet säästöni, joita olin varjellut kuin silmäterää ensimmäistä mopoani varten. " Et roisto vie minun rahojani. Olen hankkinut ne kiertämällä talosta taloon laulamalla isännille ja emännille. Ala sinäkin määkiä, ettei tarvitse havitella toisten rahoja. Minä ostan rahoillani mopon ja menen juoksupojaksi jonnekin yritykseen, enkä anna sinun pilata suunnitelmiani ", huusin luudalle. Se pani kovasti vastaan. Pyörimme ympäri näyttämöä mitellessä voimiamme. Vihdoin sain hänestä niskalenkin ja heitin maahan. Hän ruikutti kuin uitettu koira. " Joko nyt uskot, että ostan sen mopon? " ilkuin luudalle. " Päästän sinut menemään, jos sanot että osta hieno mopo ".

" Osta hieno mopo, osta hieno mopo. Älä katkaise niskojani. Päästä minut menemään ", muutin ääneni anovaksi.

" Sinun täytyy vielä laulaa minulle vähän. Haluan kuulla onko sinusta työmieheksi, sitten päästän sinut ", vaadin ääntäni koventaen.

" Mitä minä sitten laulan sinulle? ", valitin itkua vääntäen.

" No, laula vaikka, mustalaispoika hienolla mopolla ajaa. Varas vierestä katsoo ja tekee pahaa ".

Aloin möristä kuin sikaa tapettaisiin.

" Ei sinusta ole laulajaksi, painu kaatopaikan vahdiksi ", nauroin kovaan ääneen päästäen hänet menemään.

Jännitin mitä ohjaaja Tapio Parkkinen sanoo. " Loistavaa Raikku. Sinä osaat todellakin eläytyä ja käyttää mielikuvitustasi. Luova mielikuvitus on näyttelijän tärkein väline. Sinusta tulee hyvä näyttelijä. Kohtaus oli hauska ja todellisen tuntuinen. Hyväksyn sen sellaisenaan näytelmään. Hienoa!".

Olin haljeta ylpeydestä! Minä siis osasin jotain! Tuo palaute on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Tiedostin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni terveen itsetunnon merkityksen. Ilman sitä ei ole ihmistä, vain varjo hänestä. Ihmisen tekee ihmiseksi itsensä hyväksyminen ja tieto siitä, että ympäristö arvostaa häntä.

Sain jokaisessa esiintymisessä valtavat aplodit painiskelustani luudan kanssa. Kerran yleisön joukossa istui itse Ossi Runne. Hän tuli väliajalla lämpiöön ja etsi minut käsiinsä. " Sinusta poika kuullaan vielä. Jatka samaan malliin ". Heti seuraavana päivänä menin kirjastoon ja lainasin sylillisen näytelmien käsikirjoituksia. Aloin harjoitella lukemiani eri rooleja. Huomasin, että toisen ihmisen nahkoihin uiminen merkitsi hänen tiedostamistaan. Oli kyettävä ajattelemaan ja tuntemaan niin kuin hän. Noista oivalluksista oli paljon apua myöhemmille iskelmävuosilleni. Aina kun sain käsiini uuden laulun, halusin löytää siitä ensimmäiseksi tekijänsä sielun. Kun olin löytänyt sen, keskityin tulkitsemaan laulun omien tuntemuksieni läpi pitäen koko ajan mielessäni mitä tekstin kirjoittaja haluaa välittää kuulijalle. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että en koskaan tähän päivään mennessä ole harjoitellut uutta laulua ääneen, vaan ainoastaan kuuntelen sitä. Laulan laulun ensimmäistä kertaa vasta studiossa. Tärkeintä on ymmärtää teksti, melodian oppiminen on pelkkää tekniikkaa. Täsmälleen samoin on muussakin elämässä: ennen kuin voi ymmärtää toista ihmistä, häntä on kuunneltava, kuunneltava ja vielä kerran kuunneltava. Iskelmävuosinani keskustelin kymmenien tuhansien ihmisten kanssa. Huomasin, että ihminen harvoin puhuu ensimmäiseksi kipeimmästä ongelmastaan. Päällimmäisenä on usein näennäiset ongelmat ja kysymykset, joiden takana ovat todelliset haavat ja mustelmat. Niistä puhutaan vasta silloin kun vastapuoli on jaksanut kuunnella pinnallisemmat asiat. Ihmisen jaloin hyve on kuunteleminen. Ilmeisesti juuri siksi Jumala antoi meille kaksi korvaa, mutta vain yhden suun.

Teen vielä kävelyretken koko puiston läpi ja lähden kotiin. Haluan rukoilla ja lukea Jumalan sanaa.

Ajaessani kotiin, ymmärrän kuinka tärkeä tämän hetkinen aikalisäni on. Saan kaikessa rauhassa ilman minkäänlaista suorituspakkoa hoitaa itseäni fyysisesti ja henkisesti kuntoon. Minun on otettava nyt rennosti ja satsattava vain itseeni. Nyt ei tarvitse loistaa eikä päteä. Ouluun meno tässä vaiheessa olisi henkinen itsemurha. Jaksaisin korkeintaan muutaman kuukauden ja romahtaisin taas. Sitähän koko elämäni on ollut. Maanista jaksamista, kunnes psyyke ja kroppa on vetänyt rajusti käsijarrun päälle. Ihme, että olen vielä hengissä. Kun katson elämääni taaksepäin, näen itseni kyltymättömänä menestyksen ja elämysten saalistajana. Kokemuksia on vaikka muille jakaa, mutta hinta on ollut kaamea. Antaisin mitä tahansa, jos saisin takaisin terveyteni ja nöyryyttä olla ns. tavallinen ihminen. Julkisuus ja menestys sokaisi minut täysin. Kuvittelin todellakin olevani korvaamaton puurtaja, joka onnistuu kaikessa mihin ryhtyy. Näin hyvin pitkälle kävikin, mutta en malttanut löysätä vauhtia ajoissa. Jos olisin kuunnellut ystäviäni ja lääkäriäni jo vuosia sitten, olisin nyt terve ja suhteellisen varakas mies. Mutta jokin selittämätön kaikkivoipaisuuden tunne poltti sieluani ja piiskasi eteenpäin. Nyt tajuan, että olin liian ahne elämälle. Ahneus on ylpeyttä ja kypsymättömyyttä vaikka se olisi kääritty kuinka jaloihin pyyteisiin. Elämä ei suostu tavarataloksi, josta ihminen hakee omansa ja häipyy. Elämä haluaa myös osansa. Jos ei tajua sitä, polttaa näppinsä. Minä poltin, taisi palaa käsivarsikin.

Päässäni jysähtää kysymys, joka vaatii vastauksen heti: olenko olemassa itselleni vain julkisuuden kautta?

Ensimmäinen havaintoni on, että julkisuuden kautta olen ollut läsnä ympäristölleni. He ovat nähneet minut hyvinkin paljaana ja avoimena. Mutta sittenkin olen ehkä viestittänyt enemmän mielikuvia itsestäni kuin todellista persoonaani. Olen yrittänyt käsitellä todellisuutta, mutta en ehkä kuitenkaan ole tajunnut syvällisemmin, että todellisuutta voi käsitellä vain olemalla itselleen ja ympäristölleen läsnä. Olenko hyllynyt objektiivisessa todellisuudessa tuntematta sisäistä ihmisyyttäni ja todellisuuttani? Taiteilijalle julkisuus antaa tähän oivan mahdollisuuden. Toimittajat luovat hänestä valmiit mielikuvat ja tekevät jutun tai ohjelman niiden mukaan. Jos et itse oivalla, missä mennään, alat nähdä itsesi sellaisena kuin sinusta on kirjoitettu. Minusta on annettu sellainen kuva, että olen vaatimaton ja päässäni on muutakin kuin laulujen sanat. Tämä pitää paikkansa vain osittain. Usein olen niin täynnä ylpeyttä, että se tekee ihan kutaa! Elämä on pitänyt siitä huolen, että vaatimattomuuteni on usein pelkkä kulissi. Vasta viime vuosina olen joutunut nöyrtymään, koska on ollut pakko. Elämä on osoittanut, että olen liian kevyt kaveri uhmaamaan sitä suuruuden hulluine ajatuksineni ja toimintoineni. Mielikuvat, joita ei spekuloida, ovat vaarallisia, koska ne muovaavat maailman ja ihmiskuvan, joka ei liiku, muutu.

Jatkan itseni tonkimista esittäen itselleni toisen kysymyksen: onko sisäinen olemassaoloni tietoinen valinta vai itsestään selvyys? Päädyn ensimmäiseen vaihtoehtoon. Henkinen tietoisuuteni itsestäni, niin kuin koko elämästä, on sekä matka että tila, joihin minun on otettava kantaa. Valinta kasvuun ja itsensä tuntemisen syventämiseen on koko elämän kestävä prosessi, johon on suostuttava uudelleen ja uudelleen. Ihminen on vähintään yhtä paljon matka kuin tila. Juuri tässä kohdin näen uskon Jumalaan tärkeäksi. Kun Jeesus kutsui ensimmäisiä opetuslapsia seuraamaan itseänsä, se tarkoitti kutsua matkalle kasvuun ja muuttumiseen. Usko merkitsee yhteyttä Jumalaan, mutta myös itseeni. En voi enkä halua uskoa Jumalaan anonyyminä. Yhtä mahdotonta on ajatella itseäni persoonattomana anonyyminä. Usko Jumalaan merkitsee sisäisen maailmani suostumista avoimeen vuorovaikutukseen toisen Persoonan, Jumalan kanssa. Jumala ei tunne käsitettä " se ". Hän rakastaa ja haluaa olla yhteydessä minuun, persoonaan. Olemassaolo on itseni, Jumalan ja elämän haluamista. Usein se pelottaa, mutta pohjimmiltaan pelolla on myönteinenkin tehtävä; se vie minut vuorovaikutussuhteeseen Jumalan ja toisten ihmisten kanssa, joiden kautta voin peilata myös omia pelkojani, mutta myös mahdollisuuksia merkityksellisempään elämään. Jumala on äärimmäisen sosiaalinen Jumala. Usko Häneen tekee ihmisestäkin sosiaalisen. On pelottavaa joskus kuunnella, kuinka ihmiset puhuvat Jumalasta vain hengellisenä olentona. Todellinen usko rohkaisee katsomaan elämää suoraan silmiin, ei vain taivaaseen.

Kolmas kysymys on ehkä kaikkein vaikein: olenko olemassa itselleni ja ympäristölleni vain tekojen ja suoritusten kautta? Hätkähdän kysymyksen tinkimättömyyttä ja alan kelata elämääni taaksepäin. Muistan vannoneeni, että näytän tälle yhteiskunnalle miten mustalainenkin osaa ja pärjää. Tuolloin en nähnyt mitään muuta kuin tekojen ja onnistumisen tien. Mikään hinta ei ollut liian kallis saavuttaakseni päämääräni. Nyt minun on myönnettävä itselleni, että olen elänyt hyvin suorituskeskeistä elämää. Ihmisenä olen mennyt rikki. Jotkut saattavat muistaa menestymiseni, mutta kuka muistaa minut ihmisenä? Siihen taitaa riittää yhden käden sormet. Näin julma olen itselleni ollut. Minun on pakko myöntää, että menestys oli hinta, jolla yritin ostaa ihmisten ja itseni hyväksymisen. Tajuan kirkkaammin kuin koskaan, miksi juuri menestyneet ihmiset ovat kaikkein katkerimpia ja kyynisimpiä ihmisiä. Eräänä hetkenä tulee todellisen inventaarion aika. Silloin lasketaan aivan muu saldo, kuin aineellinen tai inhimillinen menestys. Karrelle palanut menestyjä inhoaa ja vihaa itseänsä pohjattomasti. Hän kokee tulleensa petetyksi, mutta syyllinen löytyy katsomalla peiliin. Onneksi edes nyt tajuan tämän. Loppuelämäni ei tarvitse eikä saa olla samanlaista. Voin sittenkin valita rakastanko vai vihaanko itseäni. Saan pyytää Jumalalta viisautta ja armoa elää Hänen tahtomallaan tavalla. Koskaan ei ole liian myöhäistä päättää olla ihminen ja ystävä itselleen. Juuri tätä on Jumalan armo.

Juuri kun pääsen kotiin, puhelin soi. Minua pyydetään mielenterveyspäiville luennoimaan, mutta kieltäydyn kohteliaasti ja pyydän palaamaan asiaan myöhemmin. Olen käynyt paljon puhumassa mielenterveysyhdistyksissä ja kirkoissa loppuun palamisesta ja masennuksesta. Olen ollut myös lääkäripäivillä alustamassa aiheesta, mutta nyt ei ole luentojen aika. Nyt on levättävä ja hiljennyttävä löytämään itsensä ja Jumala. Se on loppuelämäni tärkein tehtävä.

Alan lukea Raamattua. Olen huomannut, että tämän hetken tilaani sopii parhaiten psalmit ja muutama jae uudesta testamentista kerrallaan. Väsynyt ja ahdistunut ihminen ei jaksa ja kykene ottamaan vastaan paljon uutta yhdellä kertaa. Masennus sulkee ihmisen mielen " kiinni ". Muutama Raamatun jae riittää päivässä, kun mietiskelee niiden merkitystä rukouksessa Jumalan edessä. Tuhlaajapojan vertauksessa tajuan, miten ihmisen tehtävä on koko ajan palata isän rakkauden ja armon piiriin. Kun vertaan nuoremman ja vanhemman veljen tilaa isän edessä, huomaan kuinka molemmat olivat kaukana isän rakkaudesta; nuorempi vietti elämäänsä maailmalla, mutta vanhemmallakaan veljellä ei ollut yhteyttä isään, vaikka oli samassa kodissa! Teen toisenkin hätkähdyttävän löydön: nuoremman veljen kotiin saapuminen avasi myös vanhemman veljen sydämen purkamaan tuntojaan isälle. Yhteyden takasin saaminen edellytti avautumista ja antautumista olemaan isän edessä juuri sellaisena kuin on. Vanhempi veli oli nykykielellä ilmaistuna työnarkomaani, joka oli riistänyt häneltä kotona olemisen riemun ja vapauden, mutta vielä jotain paljon enemmänkin; oikean isä-kuvan. Hän piti isäänsä piiskurina, joka ei ollut antanut pojalleen " edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa ". ( LK 15: 29. ) Asia yhteydestä huomaa selvästi, että vanhempi veli oli ajatellut näin jo kauan, mutta vasta nuoremman pojan kotiin tulo ja isän huomaavainen kohtelu kirvoitti vanhemman veljen puhumaan suunsa puhtaaksi. Isä osoittaa, kuinka väärä kuva vanhemmalla pojalla oli isästä ja yhteisestä kodista ja omaisuudesta: " Isä vastasi hänelle: " Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun ". ( jae 31 ).

Tunnistan itseni molemmista veljeksistä. Nuoremman veljen elämä oli pieninä palasina, niin kuin minunkin. Vanhempi veli oli työnarkomaani, joka ei osannut nauttia elämästä ja siitä mitä hänellä oli. Hänenkin nahkoihin minun on helppo uida. Olen raatanut menestyksen ja uusien kokemusten perässä huomaamatta ollenkaan todellisia tarpeitani. Minä olen kaivannut Jumalan rakkautta, mutta yrittänyt korvata sen valtavalla työmäärällä. Ymmärrän sen nyt kirkkaammin kuin vuosikausiin.

Kun vien löytöni rukouksessa Jumalalle, ymmärrän mistä kohdallani on viime kädessä kysymys: en ole uskaltanut uskoa, että Jumala rakastaa minua ihan oikeasti. Jossain syvällä sielussani olen epäillyt hänen rakkauttaan ja hyväksyntää. Minunkin isä-kuvani on ollut todellisuudessa kielteinen ja suorituskeskeinen.

Vaikka löytöni on näennäisesti pinnallinen, kyyneleet möyrivät esiin syvältä sielustani. Tajuan, että saan ja minun täytyy olla tinkimättömän rehellinen Jumalan edessä. Se miten rukoilen yksin salaisessa kammiossani, paljastaa todellisen jumalakuvani. Huomaan, että minun on vaikea rukoilla, koska yritän loihtia itsestäni esiin hurskautta ja hengellisyyttä. Silloin muutun itselleni ja Jumalalle vieraaksi. Rukous on rehellisyyttä ja rakastumista - juuri siksi se on minulle vaikeaa.

Olen kauan hiljaa Jumalan edessä. Annan ajatusteni ja tunteitteni nousta vapaasti pintaan. Niillä on oikeus sanoa, mitä mieltä he ovat minusta, mitä minulle todellisuudessa kuuluu. Jos en pudota roolejani, Jumalan on vaikea puhua minulle. Paljaana oleminen on pelottavaa, koska ihminen haluaa viimeiseen asti salata itsensä itseltään ja muilta. Yhtä epävarma hän on suhteessa Jumalaan. Niin kauan kuin ihminen ei ole varma Jumalan hyväksynnästä, hän yrittää tavalla tai toisella peittää todellisen minuutensa Jumalalta. Juuri tässä on uskon elämän vaikein ongelma; puhumme paljon enemmän Jumalan rakkaudesta kuin olemme sitä todellisuudessa kokeneet. Siihen on monia syitä. Ehkä painavin syy on, että uskonnolliseen kulttuuriimme ei kuulu avoin epäileminen. Vuosisatojen perinteet ovat muovanneet meistä kollektiivisen mukautujan, joka ei paljasta todellisia ajatuksiaan ja epäilyksiään, koska pelkää leimautumista " huonoksi uskovaiseksi ". Itsekin kuulun samaan nippuun. Vaatii rohkeutta ja itsenäistä persoonaa olla haavoittuvainen ja epäilevä suuressa joukossa. Yhtä varma olen siitä, että se on kuitenkin ainoa tie löytää todellinen suhde Jumalaan ja itseensä. Rukous ei ole koskaan yksisuuntainen. On täysin mahdoton ajatus tulla tuntemaan Jumalaa tuntematta itseänsä. Rukous on Jumalan antama mahdollisuus tähän, mutta kovin vähän me ymmärrämme sen merkitystä.

Yhtä vähän ymmärrämme tunne-elämän merkitystä Jumalan palvelemisessa. Minunkin elämässäni oli aika, jolloin mietin Jumalaa ja maailmaa pelkästään älyllisesti. En ymmärtänyt, että minun on koettava Jumala myös tunnemaailmassani. Vaikka tunteeni eivät edellytäkään pelastusta, tarvitsen myös tunteissani kokemusta Jumalan rakkaudesta ja armosta. Elän tunteistani yhtä paljon kuin älystäni ja tahdostani. Kansainvälisesti tunnettu pedagogi Kari. E. Turunen on sanonutkin, että ihmiselle on totta ainoastaan se mihin hänelle on tunteita. Tämä on kova pala sanannikkareille, jotka korostavat tahdon ja opin yhteensulautumista. He eivät ymmärrä, että kaikki tieto ei ole tietoa. Tieto muuttuu tiedoksi vasta silloin, kun sillä on jotain merkitystä minulle. Merkityksellinen tieto on pohjimmiltaan elämys, johon pystyn sitoutumaan koko olemuksellani. Tätä puolta ei ole syvällisemmin ymmärretty hengellisissä piireissä. Oikea oppi ei paljon auta kun sielu on mäsänä. Jos joudumme koko ajan pitämään Jumalaa vain totena kokematta mitään, tunne-elämämme vaurioituu. Tällöin myös uskon elämästämme tulee ylikorostetusti vain tahdon asia, joka aikanaan särkee meidät ihmisenä. Synti ei ole rikkonut ainoastaan tahto elämäämme, vaan ennen kaikkea tunne-elämämme. Siksi tunteiden huomioonottaminen on korvaamattoman tärkeää hengellisessä ja henkisessä elämässämme. Kristus sovitti koko ihmisen, ei vain hänen tahtomaailmansa rikkinäisyyttä. Tämän päivän suurin ongelma on emotionaalista rikkinäisyyttä. Jos maailma olisi parannettavissa älyllisesti, eläisimme jo maanpäällisessä paratiisissa. Loogisuuden hallitsemme, tunteitamme emme. Tulevaisuutemme riippuu pitkälle siitä, kuinka suhtaudumme ja toimimme tunne-elämämme parantamiseen. Olen seurannut tarkoin, ja ollut itsekin mukana teologian ja psykiatrian välisessä keskustelussa. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana asiasta on taitettu peistä joskus kiivaastikin. Kirkko on koko ajan lisännyt psykologian ja psykiatrian tuntemustaan. Joskus on ollut vaikea jopa erottaa ovatko papit teologeja vai psykologeja? Kielenkäyttö ja termit ovat olleet kuin psykologian kirjasta. Asialla on puolensa. Mitä paremmin tunnemme ihmisen psyykkisiä rakenteita ja toimintoja, sitä syvällisemmin voimme auttaa ihmisiä. Teologia tarvitsee ehdottomasti psykologiaa ja psykiatriaa. Uskonnollinen väkivalta johtuu usein tietämättömyydestä. Kuvitellaan, että ihmisen ongelmat voidaan hengellistää ja lokeroida nimilapuilla. Sielunhoidossa tarvitaan kuitenkin muutakin kuin Raamatun tuntemusta, tarvitaan myös ihmisen tuntemista. Minun elämäni on ollut monta kertaa psykiatrini varassa. Hänen ammattiosaamisensa ja empaattinen kykynsä kuunnella minua, on nostanut minut aina lopulta takaisin kiinni elämään. Silti olen sitä mieltä, että teologiaa ja psykologiaa ei saa sekoittaa toisiinsa. Suutarin on pysyttävä lestissään tässäkin kohdin. Teologia ja psykologia tarvitsevat toisiaan siihen asti, kunnes tullaan ihmisen syyllisyyteen Jumalan edessä. Yleensä psykologia kieltää kaiken syyllisyyden, tosin poikkeuksiakin on. Psykologia ei ymmärrä, että on myös rakentavaa syyllisyyttä. Jos koen syyllisyyttä synneistäni, olen parantumisen tiellä, vaikka psykologia yrittää selittää syyllisyyteni ympäristötekijöillä. On totta, kuten psykologia opettaa, että ihminen voi kokea olevansa syyllinen olematta syyllinen. Olen samaa mieltä. Tähän ovat taipuvaisia erityisesti tunnolliset kristityt. He eivät ole koskaan tyytyväisiä uskon elämänsä tasoon. He kokevat että pitäisi tehdä enemmän ihmisten hyväksi. Vaikka he rukoilevat säännöllisesti, heistä tuntuu ettei se riitä. Heitä kalvaa alituinen riittämättömyyden tunne. Jos he lankeavat syntiin, heidän mielenrauhansa järkkyy pahasti. Tällaiset ihmiset tarvitsevat ehdotonta armon ymmärtämistä ja kokemista. Heille on julistettava Kristuksen täydellistä sovitustyötä, joka hyväksyy heidät sellaisenaan. Mutta yhtä totta on, että voin kokea olevani aidosti syyllinen ja syntinen Jumalan edessä. Usein siihen on syynä synti, jonka Jumalan sana ja Pyhä Henki on osoittanut ihmiselle. Tästä voi vapautua vain tunnustamalla synti. Teologia ei saa antaa periksi tuumakaan tämän totuuden edessä. Jos luovumme rakentavasta ja parantavasta syyllisyydestä Jumalan edessä, luovumme ihmisyydestämme. Ihmisinä meillä on Jumalan asettama tarve olla sovitettuja synneistämme. Kun Jumalan rakkaus ja armo kirkastuu meille, näemme samalla oman riittämättömyytemme ja syyllisyytemme Jumalan edessä. Nykyään on muotia puhua eheytymisestä, mutta monesti vaietaan eheytymisen hinnasta; synnistä luopumisesta. Totta kai on muitakin syitä ihmisen rikkinäisyyteen, mutta pelkään että kohta ei sanaa syntiä uskalleta mainita ääneen. Pelätään, että ihmiset loukkaantuvat eivätkä tule enää tilaisuuksiimme. Tämä hinta on maksettava. Minä jos kuka tiedän tehneeni paljon syntiä. Aikanaan selitin ne itselleni älyllisesti ja " sivistyneesti " pois päiväjärjestyksestä, mutta ne seurasivat minua. Ainoa ehto todelliseen parantumiseen ja palaaminen Jumalan ja itseni luokse tapahtui vasta silloin, kun tunnustin Jumalalle syntini. En mennyt rikki, kuten psykologia asian näkee, vaan sain mahdollisuuden tulla siksi joksi minut on luotu; Jumalan yhteydessä eläväksi ihmiseksi. Suomalaiset tarvitsevat tervettä raamatullista opetusta synnistä ja sen seurauksista. Jos papit ja saarnamiehet eivät uskalla puhua asiasta, on parempi etsiä muita hommia. Olen kahdeksantoista vuoden aikana tavannut satoja tuhansia ihmisiä. Olen saanut kurkistaa kymmenien tuhansien suomalaisten ihmisten elämän arkeen. Heidän elämänsä ja ihmisyytensä on tuhonnut synti. He odottavat, että joku julistaisi heille synnin synniksi ja armon armoksi. Nyt julistetaan vain armoa. Tämä on vakava erehdys ostaa ihmisten suosiota. Länsimainen kristillisyys tarpoo syvässä suossa niin kauan, kuin kirkot ja seurakunnat hyssyttelevät asioista, jotka vaivaavat ihmisten mieliä. Olen vakuuttunut siitä, että kauan kaipaamamme herätys syntyisi oitis, kun ihmisille puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Tämän päivän stressaantuneet ihmiset ovat täynnä hienoja ideologioita ja tee - itsesi - onnelliseksi- kirjoja. He kaipaavat konkreettista anteeksiantamusta ja sovintoa, jonka vain Jumala voi antaa. Jos vielä joskus toimin sananjulistajana, tässä on minun tehtäväni.

Tunnen oloni vapaaksi. Minun ei tarvitse näytellä itselleni eikä Jumalalle. Saan rukoilla yksinkertaisesti ja pelkistetysti. Jumala ei odota minulta muuta. Saan myös epäillä vapaasti pelkäämättä Jumalan tuomiota. Hän tietää, että jokaisen rehellisen kristityn sydämessä kalvaa epäilys vastaako Jumala rukouksiin, miksi Jumala on joskus hiljaa ja peittää itsensä kokonaan meiltä. Armo on suostumista omiin rajoituksiinsa ja heittäytymistä Jumalan varaan silloinkin kun tuntuu, että Hän on yhtä kaukana minusta kuin valovuosi. Psyykkisesti rajoittuneelle, kuten minulle, on hyväksikin, ettei elämässä tapahdu liian nopeasti muutoksia. Sisäisen maailma kello raksuttaa aina hieman hitaammin kuin ajatusten tai ulkonaisten asioiden muuttuminen. Siksi ahdistuneelle ihmiselle ei saa tuputtaa suuria kokemuksia ja muutoksia nopeasti. Tämä virhe tehdään usein sielunhoidossa. Jumalasta annetaan kuva, että Hän on valmis parantamaan ja toimimaan heti, jos vain hoidettava haluaa olla vilpitön palvelemaan Jumalaa. Ei tajuta, että tällainen herättää syyllisyyttä ahdistuneessa ihmisessä, koska hän ei kykene arvioimaan " vilpittömyyttään " objektiivisesti. Hänen koko voimansa ja energiansa on suuntautunut sisäänpäin tutkimaan jokaista tuntemustaan ja ajatustaan. Hän yrittää kaivaa itsestään edes jotain hyvää, jotta ei nujertuisi emotionaalisen tuskansa alle. Tällaisessa tilassa hänellä ei ole resursseja rukoilla tai lukea paljon Raamattua, vaikka hänelle kuinka vakuutetaan sen auttavan. Itse asiassa en ole nähnyt ainuttakaan nopeaa parantumista masennuksesta, en edes Jumalan voiman vaikutuksesta. Sitä vastoin olen nähnyt monien parantuvan hitaasti Jumalan armon ja turvallisten ihmissuhteiden avulla. Minä juoksisin pakoon minkä kintuistani pääsisin, jos joku " ihmemies " tuputtaisi minulle " parannut tässä ja nyt " - kaavaa. Se ei toimi. Vahinko vain, etteivät he joudu minkäänlaiseen vastuuseen ahdistuneiden ihmisten kaltoin kohtelemisesta. Jumalan nimessä saa tehdä mitä vain, kunhan se tapahtuu " raamatullisesti, oikean opin mukaan ". Vanhassa testamentissa heidät kivitettiin. Nykyisin heidät viedään kaupungin hienoimpaan ravintolaan syömään pippuripihvi. Liian usein jää huomaamatta, että tällaiset " Jumalan " miehet tekevät ihmisten tarpeista ja hädästä itselleen ammatin, josta saa hyvän liksan. He tekevät itsensä hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi, joka hoitaa heidän itsetuntoaan. He näkevät itsensä " Jumalan " työvälineinä ja voimallisen uskon esikuvina. Minun mielestäni he ovat katteettomien lupausten ja uskottelun esikuvia. Toimittajana minua on alkanut kiinnostaa monien sairaitten parantajien toiminta, koska siihen liittyy yleensä suuri taloudellinen hyöty. He perustavat yhdistyksiä, joiden kautta pyörivät sadat tuhannet eurot. Olen jäänyt kaipaamaan parantumisen kokeneiden esiintuloa. Missä he ovat? Raamatun aikoina parantuneet ihmiset tulivat kansan eteen ja ihmiset kiittivät Jumalaa hänen valtavista teoistaan. Tästä oli seurauksena ihmisten uskoon tuleminen. Miksi näin ei tapahdu tänä päivänä? Miksi parantuneet eivät tule esiin ja kerro kuinka Jumala on paransi heidät? Minun on pakko kysyä, ovatko he kokeneet tulleensa petetyksi, eivätkä siksi kehtaa tulla esiin. He nuolevat hiljaisuudessa haavojaan. Tiedän, että moni ajattelee laillani, mutta jonkun on uskallettava ajatella myös ääneen.

Nousen polviltani ja keitän kahvit. Koen olevani läpinäkyvämpi itselleni ja Jumalalle. Tästä on hyvä jatkaa. Olen saanut kiinni narunpäästä, jota pitkin voin kulkea eteenpäin.

Käynti lapsuuteni kodissa

Viikot ovat soljuneet mukavasti. Olen käynyt useina päivinä syömässä ulkona ja kaikki on mennyt hyvin. Jospa pahin alkaa olla jo takana, mutta kauan se kestikin. Lähes kaksi vuotta jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta. Nyt kun ajattelen sitä, tuntuu mahdottomalta että nyt menee näin hyvin. Jos joutuisin käymään saman helvetin uudelleen läpi, en enää kestäisi sitä. Silti tiedän, että sekin on mahdollista. Minulla on lupa iloita tästä päivästä, mutta en saa innostua liikaa. Tasainen ja rauhallinen elämä on ainut mahdollisuuteni nyt ja tulevaisuudessa. Tiedän paremmin kuin hyvin, että masennuksella ja paniikkikohtauksilla on taipumus uusiutua. Tiedän senkin, että se johtuu persoonallisuuteni rakenteista. Melankolikot ovat alttiita sulkeutuneisuuteen ja syvämietteisyyteen. Sisäänpäin kääntyneillä ihmisillä on paljon suurempi riski altistua muihinkin sairauksiin kuin psyykkisiin. Kait se on minun ristini loppu elämäni.

Vien kukkia isän ja äidin haudalle. Voi kuinka ikävä minulla onkaan ollut heitä viime aikoina. Heidän luokseen oli aina niin hyvä mennä. He näkivät hirvittävät kamppailuni jaksamiseni ja mielenterveyteni kanssa. Vaikka he olivat itse hyvin sairaita, jaksoivat he aina rohkaista ja kannustaa minua. Kun äiti kuoli, luulin että isä luhistuu surunsa alle eikä jaksa kauan elää, mutta hän eli vielä viisi vuotta. Hän oli liikuntarajoitteinen, mutta joka päivä hän halusi käydä meidän lasten luona. Elämän viisaudellaan ja sitkeydellään hän potki meitä eteenpäin. Kun isä vuonna - 97 kuoli, kuulin hautajaisissa monia muistopuheita, kuinka hän oli rohkaissut monia muitakin ihmisiä elämänsä ongelmissa. Isä oli ollut sairaalan lääkäreitten, monien hoitajien ja erään pankinjohtajan rippi-isä. Hautajaisissa he itse kertoivat ystävyydestään ja sielunhoitosuhteestaan isään, josta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Isäni oli vakaumuksellinen kristitty, joka rukoili ja luki paljon Raamattua. Jälkeenpäin olen tajunnut, että hänellä oli erityinen kyky Jumalalta rohkaista ja kuunnella ihmisiä. Itse en kyennyt samaan hänen viimeisinä elinpäivinään. Isän valtasi hirvittävä kuoleman pelko. Hän huusi ja rimpuili niin, että hänet oli pakko sitoa lepositeisiin. En koskaan unohda hänen anovaa katsettaan ja ääntään, kun hän pyysi minua viemään hänet kotiin.

" En halua kuolla vielä! Etkö sinä hyvä lapseni ymmärrä, etkö ", hän itki sydäntä särkevästi. Vaikka kuinka yritin lohduttaa ja rohkaista häntä, se ei auttanut. Välillä menin itkemään käytävälle, kun en pystynyt katsomaan hänen tuskaansa ja kuoleman pelkoaan. Pappi, joka oli isän sydänystävä ja rippi-isä, tuli hänen luokseen rukoilemaan. Kahden päivän kuluttua hänen pelkonsa tyyntyi. Hän oli rauhallinen ja halusi jutella meidän lastensa kanssa. Hän siunasi jokaisen erikseen ja kehotti meitä pitämään huolta toisistamme. Vanhemmalle sisarelleni hän oli sanonut pelkäävänsä eniten minun puolestani.

" Pojan pitäisi aikanaan lopettaa maalliset laulut ja rauhoittua. Se työ tappaa vielä hänet. Yritä sinä puhua hänelle järkeä. Evankeliumin julistaminen Raikun homma on. Olen rukoillut paljon hänen puolestaan. Ei tuollainen alituinen meneminen ole mistään kotoisin. Kyllä vähemmälläkin toimeen tulee ", isä oli sanonut sisarelleni.

Kun menin hänen luokseen hän halasi minua kuihtuneilla voimillaan.

" Sinä olet nyt porukan pomo. Pidä joukkue kasassa ", hän miltei kuiskasi. Hänen voimansa ehtyivät koko ajan. Lääkäri oli sanonut meille aamulla, että iltaa kohden isä menettää tajuntansa ja nukkuu pois kun munuaiset lakkaavat toimimasta.

Kun olin jo ovella, hän näytti viittoi minua vielä luokseen.

" Poikani, sinut on tarkoitettu jaloa käyttöä varten. Älä tuhlaa vuosiasi ja voimiasi mihinkään muuhun kuin läheisillesi ja Jumalan työhön. Elä sellainen elämä, että kehtaat kuolla ".

" Minä yritän rakas isä ", sanoin itkuni lomasta.

Illalla kymmentä vaille yksitoista isä nukkui rauhallisesti pois.

Äitini oli parantumaton maailman parantaja. Hän pohdiskeli elämän peruskysymyksiä tavalla, jota kaikki hänen ystävänsä ja sukulaiset eivät ymmärtäneet. Hän uskalsi kyseenalaistaa asioita ja tunsi siksi monta kertaa olevansa yksinäinen. Usein hän valitti sitä minulle ja isälle. Varsinkin loppuvuosinaan keskustelin paljon hänen kanssaan uskonnollista asioista. Ne vaivasivat häntä, koska hän pohti niitäkin yksilöllisesti. Hänelle ei riittänyt itsestään selvyydet. Hän janosi käsittää asioiden monimutkaisuuden. Usko Jeesukseen oli äidille paljon ongelmallisempi kuin isälle. Äiti luki paljon ja se näkyi hänen ajattelussaan. Mieleeni on jäänyt lähtemättömästi vaistomainen kelloon katsominen painettuani heidän ulko-ovensa summeria. Viimeisinä vuosina kesti aina pidempään ennen kuin siihen vastattiin. Sairaus jäyti heidän kulkunsa hitaammaksi ja hitaammaksi. Se tuntui pahalta. Molempien mieli oli täynnä elämää, mutta keho oli jo ystävystynyt kuoleman kanssa. Kun he vihdoin saivat avattua oven, he ilostuivat nähdessään minut. Kumpikin touhotti kahvin ja ruuan kanssa, vaikka näin heidän olevan hyvin sairaita ja väsyneitä. Äitini loppuvuodet olivat hirvittävää kärsimystä. Astma söi hänen keuhkojaan hitaasti ja tuskallisesti. Kaksi viimeistä vuotta hänellä oli kotonakin happipullo, josta meni letkut hänen nenäänsä. Hän ei kyennyt kulkemaan missään ilman niitä. Hän kuoli - 92 minun ollessani Portugalissa. Kun yöllä viiden aikaan sain tiedon, odotin aamua respan kanssa ja itkin hillittömästi. Kun muut suomalaiset heräsivät aamiaiselle, he jäivät kukin vuorollaan luokseni, kunnes matkatoimiston virkailija sai järjestettyä minulle vielä samana päivänä paluulennon. En tule koskaan unohtamaan heidän ystävällisyyttään ja tukeaan. Kun pääsin kotiin, kiitin heitä julkisesti lehtihaastattelun yhteydessä.

Olen kauan aikaa heidän haudallaan. Monet ajatukset ja muistot käyvät mielessäni. Pieni orava tulee aivan lähelleni odottaen saavansa minulta ruokaa. Pääskynen lentää yläpuolellani laulaen vapauden riemua.

Yhtäkkiä saan päähäni hullun ajatuksen: menen käymään lapsuuteni kodissa. Jospa siellä oltaisiin kotona ja pääsisin jopa käymään sisällä. En edes tiedä asuuko siinä ketään, mutta voin ainakin viivähtää pihassa.

" Hyvää päivää ", sanon vanhukselle, joka juuri ja juuri uskaltaa raottaa ovea.

" Päivää ", vanhus vastaa epäröivänä.

" Nimeni on Rainer Friman. Olen viettänyt lapsuuteni tässä talossa. Saisinko tulla sisälle? Minua ei tarvitse pelätä ", sanon niin lempeällä äänellä kuin osaan.

Vanhus tuijottaa minua ja mumisee jotain, josta en saa selvää.

" Mitä te täältä haette? ", hän kysyy vihdoin.

" Muistoja ", vastaan nauraen.

Hänen silmissään käy kirkastuksen häive. Hän raottaa ovea hieman enemmän ja katsoo minua silmiin.

" Jos minä nyt sitten ", hän tuumaa avaten oven.

" Kiitos, en häiritse teitä kauan ", sanon helpottuneena.

Keittiö on vielä pienempi kuin muistin. Miten tässä on mahtunut syömään ja elämään viisi ihmistä, ihmettelen.

" Teillä on ruokapöytä samassa kohdassa kuin meilläkin oli ".

" Eipä tässä paljon muita vaihtoehtoja ole ", hän napauttaa.

" Eipä juuri ", vastaan hieman nolona. " Asuimme tässä viisitoista vuotta. Jos nämä seinät osaisivat puhua, ne voisivat kertoa paljon ", sanon haikeana.

" Me olemme asuneet vähän yli kymmenen vuotta. Tai minä olen...mieheni kuoli kolme vuotta sitten ".

" Miten te tulette toimeen tässä. Talvisin tämä huone oli kuin jääpakastin. Ikkunat olivat aina jäässä.

" Miksi tämä siitä olisi muuttunut, vaikka onhan tämä remontoitu, mutta kunnalliskotiinkaan en lähde. Mulla on vielä omat hampaat ja järki ", vanhus sanoo tomerasti.

Siirrymme kamariin, jonka lattia narskuu ilkeästi joka askeleella.

" Tuossa minä nukuin pikkusiskoni kanssa ", osoittaen huoneen oikeaa kulmaa. Isä ja äiti nukkuivat ikkunan alla peittäen sen paksulla täkillä. Naapurit vitsailivat usein, että isän tukka on taas kihartunut tuulessa.

Mieleeni muistuu hassu tapaus, joka on naurattanut minua usein. Isä oli pienissä sievissä ja lauloi tapansa mukaan mustalaislauluja. Naapurit löivät nyrkillä seinään saadakseen isän hiljenemään, mutta isä sen kuin korotti ääntään.

" Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa ", isä sanoi ja jatkoi laulamista. Äitikin yritti, että isä lopettaisi laulun. Turha toivo.

" Vielä yksi ", oli tuohon aikaan isän lempilause.

Silloin äidin pinna paloi. Hän nappasi päivällä paistamiaan suolasilakoita ja heitti ne kohti isää. Yksi jäi kiinni isän poskeen, toinen seinään.

" Siinä on ja pysyy ", isä tokaisi.

Aamulla isän herätessä silakka oli edelleen seinässä. Hän katsoi sitä kuin pyhää ilmestystä ja sanoi:

" Anna hyvä nainen näille lapsille selkään, kun tuhlaavat ruokaa kuin pakanat ".

Purskahdimme kaikki nauramaan, josta ei tahtonut tulla loppua.

" Juotteko kahvia? ", vanhus kysyy yllättäen.

" Kiitos, mielelläni ". Tunsin mielihyvää voittaessani hänen luottamuksensa.

Istun keittiöpöydän ääreen. Katson hänen kahvinkeittotouhuaan liikuttuneena. Hän hyräilee tutulta tuntuvaa laulua, mutta en muista sen nimeä.

" Onko teillä lapsia? ", kysyn hänen leikatessaan pullaa.

" Kaksi poikaa. Molemmat asuvat Ruotsissa perheinensä. He käyvät täällä aina kesälomillaan. Viime syksynä raahasivat minut väkisin mukaansa. Viihdyin vain muutaman viikon, mutta sitten tuli ikävä kotiin. Siellä oli liian hienoa. Parketit ja kaikki.

Vanhat ihmiset ovat kaikki samanlaisia, ajattelin mielessäni. Eivät piittaa hienouksista. Muistot ja perusasiat ovat tärkeimpiä.

Vanhus kaataa kahvia kuppiin. Se on niin vahvaa, että lusikka pysyisi siinä pystyssä.

" Ottakaa pullaa. Olen sen itse leiponut ", hän kehottaa.

" Kiitos. Olisi muuten mukavampaa, jos täti sinuttelisi minua ", ehdotan.

" Kyllä se vaan passaa. Minä ole Aune ".

" Ja minä Rainer ".

" Saat tulla toistekin, jos haluat ", Aune naurahtaa lämpimästi.

" Minusta voi tulla maanvaiva ", kiusoittelen.

" Sitten minä ajan sinut maanpakoon ", hän heittää takaisin.

Keskustelemme niitä näitä vielä jonkin aikaa ja sitten lähden. Käyn katsomassa pihanperällä olevaa suulia. Lapsena menin aina sinne, kun minulla oli paha olo. Siellä elin myös hurjimmat unelmani. Monesti nousin pukin päälle ja saarnasin pyhäkoulussa kuulemani asiat.

Rakkaimman muiston jätän viimeiseksi. Kiipeän keskellä pihaa olevaan omenapuuhun ja kuvittelen jälleen kerran olevani intiaani, joka hyökkää kalpeanaaman kimppuun.

Katson vaistomaisesti keittiön ikkunaa päin. Aune katselee sieltä ja hymyilee. Hymyilen takaisin.

Kun ajan kotiin mietin miten tärkeää on tehdä tilit selviksi juuriensa kanssa. Menneisyys suruine ja iloineen kulkee mukanamme hautaan asti. Olemme kokemustemme summa. Niiden vaikutus elämässämme on paljon suurempi kuin haluamme ymmärtääkään. Jokainen lyönti ja hyväily elää jossain meissä. Ne muovaavat persoonallisuuttamme ja tapaa nähdä ja toimia elämämme solmuissa. Olen löytänyt itseni monta kertaa tilanteesta, jossa toimin samalla tavalla kuin näin vanhempieni toimivan. Tiedän myös sen, että taipumukseni masentumiseen on hyvin paljon perua vanhempieni samasta taipumuksesta. Miksi on näin, en tiedä, mutta se on vain hyväksyttävä. En voi katkaista siteitäni heihin koskaan. Tämän tiedostaminen on ollut monesti tuskallista, mutta myös helpottavaa. Kun tietää juurensa, oppii myös käsittelemään itseään ja ongelmiaan laajemmasta kokonaisuudesta. Ihmisen kasvussa tällä on valtava merkitys. Tajuaa, että kantaa sisällään monta erilaista elämää ja minuutta. Asiantuntijat ovatkin sanoneet, että jokaisessa ihmisessä on vähintään kolme minää; sellainen kuin ihmiset haluavat hänen olla, sellainen kuin hän itse haluaisi olla ja kolmanneksi sellainen kuin hän todellisuudessa on. Tämäkään ei vielä riitä. Meissä jokaisessa on myös perimämme minä, jonka meidän on opittava tuntemaan. Vain sen minkä tuntee, voi käsitellä. Juuri tästä syystä Jumala merkitsee minulle matkakumppania, jonka kanssa voin tutustua itseni moniin eri puoliin. Nuorempana näin Hänet vain tuomarina ja armahtajana, joka määrää missä vietän iäisyyteni. Mitä vanhemmaksi olen tullut ja elämää kokenut, olen alkanut ymmärtää Hänen paljon suuremman merkityksensä elämässäni. Hän ei kulje kanssani vain eteenpäin, vaan myös taaksepäin kipujeni ja ongelmieni keskelle. Hän opettaa minua näkemään ja ymmärtämään, että ongelmani eivät tuhoa minua, vaan ne toimintatavat, joilla yritän ratkaista niitä. Nimenomaan tässä tarvitsen Hänen viisauttaan ja apuaan. Jos pyrin ratkaisemaan vaikeuksiani vanhoilla toimintamalleilla, jotka elämä on todistanut loppuun käytetyiksi, on kuin löisin päätäni seinään. Juuri näin olen lukemattomia kertoja tehnyt ja seuraukset ovat nähtävissä. Uudet selviytymismallit ja ongelmien käsitteleminen toisella tavalla on avain tervehtymiseen ja mielekkään elämän löytämiseen. Siihen tarvitsen Jumalaa enemmän kuin koskaan. Joillekin edellä kuvaamani voi tuntua fraasilta tai epärealistisena hölynpölynä, mutta ei sellaiselle, joka on totaalisesti luhistunut ja oppinut näkemään väärät ongelmiensa ratkaisumallit. He ymmärtävät mitä tarkoitan. Muiden ei tarvitsekaan ymmärtää. Eivät terveet tarvitse parantajaa. Mitä sitten terveys tarkoittaa, sen päätelköön jokainen itse. Minua se ei kiinnosta tippaakaan. Parantumattomasti terveiden nippuun en kuitenkaan halua kuulua. Heistä on ollut minulle eniten harmia.

Suuri koetus

Kuin ivaten pohdiskeluani terveydestä ja sairaudesta KELA:sta soitetaan ja pyydetään välittömästi täyttämään eläkehakemus, koska olen ollut sairaslomalla yli kolmesataa päivää. En pysty pidättämään nauruani. Virkailija menee täysin hämilleen, eikä tiedä mitä sanoa. Pyydän anteeksi ja kerron mitä olin juuri miettinyt. Silloin hänkin alkaa nauramaan.

" Tarvitset eläkkeen mahdollisimman nopeasti ", hän heittää naurunsa välistä.

" Minä tulen huomenna. Autathan kaavakkeen täyttämisessä? Sen täyttäminen oikein on liian vaativa älykkyystesti hullulle ", nauraa röhötän.

" Kyllä se sopii. Kaksi hullua päätä yhdessä on viisaampi kuin yksi hullu ", virkailija hymähtää.

Vasta kotvan kuluttua tajuan mitä muuta kuin eläkkeenhakemista soitto merkitsi: minulta loppuu sairauspäiväraha, koska kolmesataa päivää on täynnä. Pelästyn sydämeni pohjasta. Millä minä nyt elän? Miten selviän vuokrasta ja auton lyhennyksestä? Jotain olisi syötäväkin ja vaatteitakin ostettava.

Ahdistus kouraisee minut hetkessä otteeseensa. Vasta nyt tajuan käytännössä mitä merkitsee, etten ole enää iskelmälaulaja. Tuloni romahtavat sairauspäivärahan loputtua olemattomiin. En selviä millään pelkillä kirjoitusliksoilla kaikista velvoitteistani.

Ajan välittömästi vanhemman sisareni luokse. Nyt tarvitsen hyviä neuvoja.

Sisareni keittää kahvit ja kuuntelee vakavana purkaustani.

" Olen pelännyt tätä hetkeä jo jonkin aikaa, mutta en ole uskaltanut ottaa asiaa esille, ettet ahdistuisi liikaa ", hän sanoo. " Sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä sosiaalitoimistoon ja pyytää toimeentulotukea niin kauan kuin eläkepäätös on tullut. Niin minäkin jouduin, ennen kuin minulle myönnettiin eläke astmani tähden ", hän sanoo varovasti.

Sisareni sanat jysähtävät tietoisuuteeni kuin moukari olisi pudonnut pöydälle! En kykene sanomaan mitään moneen minuuttiin. Ajatuskin joutua sosiaalitoimiston luukulle kaikkien menestysvuosien jälkeen tuntuu uskomattomalta. Tässäkö on kaiken raatamisen ja menestyksen lopullinen saldo? Joudunko nöyrtymään vielä kerjäämään leipänikin, eikö sairauteni ole jo tarpeeksi nöyryyttänyt minua? Eikö lähes kahden vuoden erakkona eläminen riitä? Sitä paitsi en edes halua vielä eläkkeelle. Nyt olen sairas, mutta kyllä minä vielä työkykyni takaisin saan. Ikääkin on vasta vähän yli neljänkymmenen.

" Voin vain kuvitella, miltä sinusta tuntuu, mutta asiat on otettava niin kuin ne on. Etkä sinä mitään eläkettä vielä saa. Kysymys on vain lakisääteisestä jutusta. Sulla on oltava pää kainalossa, ennen kuin sinun kaltaisesi tunnettu ihminen saa eläkkeen. Ja mitä sitten, jos joudut sossun asiakkaaksi. Olet maksanut miljoonia markkoja yhteiskunnalle veroja. Nyt on sinun vuorosi saada siltä apua. Et tule saamaan kuin olemattoman murto-osan siitä, mitä itse olet maksanut ja elättänyt veroillasi ihmisiä ", sisareni jatkaa.

" Mutta ajattele nyt; minä sossun luukulla kerjäämässä leipää. Se olisi herkkujuttu iltapäivälehdille ", huokaan. Ei, minä en suostu siihen. Keksin vaikka mitä ettei minun tarvitse mennä sinne ".

" Mitä sinä voisit muka keksiä! Kuuntelepa nyt kun siskosi puhuu elämän realiteetteja. Osaat vain laulaa, puhua ja kirjoittaa. Kauppa-alalle sinusta ei ole. Joudut valitsemaan jatkatko iskelmähommia, jossa sinulla on leipä elinikäsi, tai sitten vain yrität saada lisää kirjoitustöitä. Nyt sinun pitää ottaa huomioon tosiasiat, eikä liidellä ilmassa ".

Jälleen pitkä hiljaisuus. Siskoni on oikeassa. Minun on valittava niistä vaihtoehdoista, jotka ovat mahdollisia, eikä uneksia kuuta taivaalta.

Ajatus jatkaa iskelmälaulajana nousee pitkästä aikaa mieleeni. Jaksaisinko sittenkin tehdä niitä, jos esiintyisin vain viikonloppuisin. Kahdeksalla keikalla tienaisin komeasti muutaman tuhannen euroa kuukaudessa. Minun ei tarvitsisi kuin soittaa ohjelmatoimistoon ja minulla olisi muutaman viikon päästä jo keikkoja.

" Olet ihan oikeassa. Mun on päätettävä jatkanko lavoilla, vai jäänkö sossun varaan ", huokaan.

" Et sinä opi koskaan elämään 250:llä eurolla kuukaudessa, jonka yksineläjä saa. Olet tottunut tienaamaan hyvin. Pudotus on niin suuri, ettet tajua sitä vielä. Minun olisi pitänyt puhua sinulle jo silloin, kun jäit sairaslomalle. Et osannut ajatella tulevaisuutta, koska sairauspäivärahasi on suuri johtuen entisistä palkkatuloistasi. Itse tietysti päätät mitä teet, mutta mieti kaksi kertaa. Suoraan sanottuna pelkään puolestasi ".

" Veit sanat suustani. Olisi pitänyt osata säästää rahaa jemmaan, mutta olin tottunut siihen, että joka viikko tulee rahaa, vaikka aamulla ei olisi ollut yhtään. Mitä ihmettä minä nyt teen? En todellakaan osaa elää vajaalla kahdella tuhannella mummon markalla kuukaudessa ".

" Kysyn nyt suoraan yhtä asiaa: koetko ettei iskelmälaulajan työ sovi uskovaiselle? ".

Siinä se nyt tuli, mitä itsekin veivaan mielessäni. En rehellisesti sanottuna tiedä. Asiassa on monta puolta. Tunnen monia uskovaisia, jotka ovat näyttelijöitä ja iskelmälaulajia. Heille kristillinen vakaumus ja työnsä ei tuota ristiriitaa, mutta entä minulle? Ehkä olen imenyt itseeni erilaisen kristillisen käsityksen iskelmälaulajan ja uskovaisuuden yhteen sopimisesta. Toisaalta kuka voi määrätä mikä työ uskovaiselle on sopivaa ja mikä ei. Kysymys on hyvin henkilökohtainen, johon on mahdotonta antaa tyhjentävää vastausta. Miettiessäni eri vaihtoehtoja, teen psykologisen havainnon: pohdin kysymystä enemmänkin siitä näkökulmasta, mitä uskovaiset ajattelevat, jos jatkan entistä työtäni, kuin mitä itse siitä ajattelen. Törmään jälleen vanhaan totuuteen; usko on äärettömän kollektiivinen. Yhteisön mielipide ohjaa yksilön ajattelua ja käyttäytymistä kaikissa henkilökohtaisissakin asioissa ja valinnoissa. Monet jättävät yhteisön pelosta tekemättä valintoja, jotka he todellisuudessa haluaisivat tehdä. Mitä enemmän asiaa mietin, vakuutun, etten saa ajatella toisten mielipiteitä tehdessäni lopullisen päätöksen. Kysymyshän on minun vakaumuksestani ja tulevaisuudestani. Jos jään sossun varaan, auttavatko uskovaiset minua? Tuskin. Sossuun hekin minut työntäisivät.

" En osaa vastata kysymykseesi. Minun on mietittävä ja rukoiltava asian puolesta. Isänkin toivomus lähteä Jumalan valtakunnan työhön vaivaa minua ", sanon vihdoin.

" Minne sinä sitten menisit tekemään hengellistä työtä. Saatko siitä toimeentulon? ", sisareni jatkaa tiukkana.

" En tiedä. Onhan Oulu minua pyytänyt, mutta tuskin he heti maksavat mitään. Ensin täytyy hankkia luottamus takaisin. Se on vähän eri juttu näissä seurakunnissa kuin maailman puolella " vastaan rehellisesti.

" Minä en ymmärrä noita luottamusjuttuja. Olet ollut uskossa monta vuotta ja osaat hommasi, mitä ihmeen luottamus manioita uskovaisilla on. Jos tulevaisuutesi on noin hataralla pohjalla, älä hyvä mies luota siihen. En halua enää nähdä sinun luhistuvan. Et kestä sitä. Ihminen sinäkin vain olet ", sisareni huokaa.

Minun on myönnettävä, että sisareni on oikeassa. Tulevaisuus hengellisissä piireissä on kuin veteen piirretty viiva. Evankelistan palkoilla on turha kuvitella elävänsä. Mutta mitä mieltä Jumala on tästä, se minun on selvitettävä. Jos Hän on kutsunut minut evankeliumin työhön, Hän pitää myös leivästäni huolen. Minun on nyt oltava kärsivällinen ja viivyttävä rukouksessa. Kyllä Jumala auttaa minua tekemään oikean valinnan. Muuta mahdollisuutta ei ole. Jos nyt teen väärin, se voi koitua kohtalokkaaksi. Tiedän, että pystyisin jonkin aikaa taas tekemään keikkoja, mutta entä sen jälkeen. Toisaalta on niinkin, että taloudellinen ahdinko masentaa yhtä paljon ja voi aikaan saada takapakkia terveydessäni.

" Menen joka tapauksessa huomenna jättämään eläkehakemuksen. Mitä sen jälkeen, en tiedä ".

Lähden alla päin kotiin. Tähänkö kaikki nyt kaatuu? Ahdistus valtaa mieleni. Otan pitkästä aikaa ylimääräisen rauhoittavan lääkkeen. Sekin on merkki siitä, etten ole vielä terve, kaikkea muuta. En jaksa kohdata arkea sellaisena kuin se vastaan tulee. Entä jos en jaksa enää koskaan, käy mielessäni avatessani kotini oven.

Napsautan saunan päälle ja keitän kahvit. Minun on saatava yhteys lääkäriini. On kysyttävä jälleen kerran hänen mielipidettään.

Siinä samassa puhelin soi. Soittaja on ohjelmatoimistoni johtaja. Sydämeni nousee kurkkuun! Mitä tämä tarkoittaa? Miksi hän soittaa minulle juuri nyt, kun ei ole soittanut lähes kahteen vuoteen. Tunnen hienoisen vapinan alkavan kehossani. Iskeekö paniikkikohtaus monien kuukausien jälkeen, ajattelen kauhuissani.

" Hei taiteilija, ajattelin soittaa kun olet pyörinyt mielessäni jo monta viikkoa. Miten hurisee? ".

" Kyllä se siinä. Voin jo paljon paremmin, vaikka KELA onkin työntämässä eläkkeelle ".

" Älä helvetissä! Ethän sinä nyt vielä eläkkeelle jouda. Oletko ihan tosissasi? ".

" Joo joo. Sairauspäivärahat ovat täynnä ja silloin pitää hakea eläkettä. Manneksi aika hyvin, kun vasta nyt eläkkeelle ".

" Mikä sun kuntosi nyt on? Vieläkö on tehnyt mieli tien päälle, vaikka en minä sen tähden soita. Olen kaivannut sinua ihan muuten ".

" En minä terve ole, mutta toipumassa. En kai terveeksi enää tulekkaan, sen verran on lyhtyjä sammunut nupissa ".

" Ajele tänne päin joku kerta. Jutellaan rauhassa ja mietitään mitä voitais tehdä. Kyllähän sinä sen tiedät, että aina autan sinua, vaikka en soittaisi kymmeneen vuoteen. Me olemme hautaan asti ystäviä ".

Tota noin...oli oikeastaan hyvä että soitit. Rehellisesti sanottuna olisin soittanut huomenna sulle. Mulla on kinkkinen tilanne. Joudun sossun varaan niin kauan kuin eläkepäätös tulee. En tiedä millä elän. Vieläkö...mulla ois keikkoja, jos olis pakko lähteä? ".

" Et kai sä tosissas kysy noin selvää asiaa. Sulla on töitä aina näissä hommissa. Keikkatilanne on huomattavasti kiristynyt parin vuoden aikana, mutta kyllä mä sulle kolmen tuhannen euron kuukausi nettotulot takaan seuraavaksi viideksi vuodeksi, jos haluut ". En voi kuvitellakaan sua sossun armoilla. Sä kuolet pystyyn ".

" Sitä se siskonikin ennusti. Mutta soitan sulle kun oon saanut selvyyden mitä teen ".

" Sovitaan niin. Soita vaikka keskellä yötä muutenkin, jos kaipaat puhe seuraa. Tarvitsetko muuten nyt rahaa. Sun ei tartte maksaa sitä koskaan takaisin ".

" Mulla on vielä, kiitti vaan ".

" Mieti rauhassa, mutta älä herra jumala jää minkään sosiaalitoimiston varaan. Mulla on ohjelmatoimistossa kaksi uutta myyjää entisten lisäksi. Me myymme sulle kuukaudessa muutaman kymmenen keikkaa tälle ja ensi vuodeksi, eikä sun enempää kannattais tehdäkään, ettet aja itteäs taas piippuun ".

" Katsellaan ja mietitään. Kiitos kun soitit. Pidän ehdotuksesi mielessäni ".

Menen saunaan. Oloni on kuin karusellista juuri tullut. Mistä ihmeestä hän osasi soittaa juuri nyt? Onko tässä minun mahdollisuuteni vai lopullinen tuhoni, tuskailen heittäessäni vettä kiukaalle. Joku tarkoitus tällä täytyy olla." Rakas Jeesus, auta minua nyt. Tarvitsen viisauttasi ja johdatustasi. Älä anna minun tehdä mitään, mikä on vastoin Sinun tahtoasi ja suunnitelmaa. Ilmesty minulle. Jos haluat, että jään tyhjän päälle, olen valmis, kunhan tiedän että se on Sinun tahtosi ", rukoilen sydämestäni.

Loppuilta kuluu kävellessä huoneesta toiseen. Rukoilen ja huokaan Jumalan puoleen, mutta pelko ja huoli tulevaisuudestani painaa mieltäni. En muista pitkään aikaan pelänneeni niin kuin nyt. Jumalan on konkreettisesti ilmestyttävä tilanteeseeni, tai kohta olen taas iskelmälavoilla.

Otan nukahtamislääkkeen ja käyn pitkäkseni. Rukoilen ennen nukahtamista Isä meidän - rukouksen. Tahdon uskoa sen voimaan.

Yöllä herään yöpaita märkänä. Näin merkillisen unen, jonka muistan tarkalleen. Haluaako Jumala puhua minulle jotain sen kautta, vai olenko jo niin pihalla, että hengellistän kaiken. Tiedän, että ahdistuksessa ollessaan, ihminen yrittää antaa asioille ja kokemuksilleen suuremman merkityksen kuin niillä todellisuudessa on. Olen selvillä myös siitä, että pelon valtaan joutunut ei hallitse todellisuutta. Hän suurentelee kaiken.

Mutta sittenkin unessa oli jotain, jonka merkityksen minun on ymmärrettävä. Sillä on jokin viesti minulle.

Unessa itkin hyvästä olosta. Olin kirjoittanut koko päivän ja illan. Tuskaillut ja kirjoittanut. Teksti ei antautunut millään. Se pilkkasi ja nauroi minua. Ryöstäytyi omille teilleen vilkuttaen mennessään ja pyysi hakemaan itseään. Ei auttanut kuin mennä perässä. Polku oli leveä ja täynnä esteitä. Eksyin. Karjuin ja ulisin etsiessäni uudelleen polkua.

Yritin maanitella tekstiä lähemmäksi. Olin nöyrä kuin rakkikoira. Ei auttanut. Elämä pitää hakea sieltä, mihin on sen kadottanut, se viisasteli. Purin hammasta yhteen ja rämmin eteenpäin. Minä haen sinut vaikka henki menisi, huusin sille takaisin.

Polku loppui. Rämmin tiheässä metsässä. Puidenoksat raapivat käteni ja jalkani verille. Yhtäkkiä minä näin sen! Olin varma, että näin sen!

Puristin viimeiset voimani. Jos se nyt karkaisi, en jaksaisi enää askeltakaan.

Silloin se tapahtui: teksti katosi taas näkyvistäni. Olin jo antaa periksi, kun kuulin sen äänen takaani. Et sinä näin helpolla minua saa. Elämä ei ole suora, se on mutkainen. Käänny takaisin, se komensi.

Ei, voi ei...armahda minua, rukoilin sitä. Sitä saat pyytää taivaasta. Elämä on helvetti. Jaksa tai kuole, se jyrisi.

Lyyhistyin paikalleni. Olin loppu.

En tiedä kuinka kauan olin maannut siinä, kun kuulin äänen, aivan uuden äänen.

Kohteesi ei kertonut sinulle kaikkea, outo ääni sanoi minulle lempeästi. Mitä, sopersin. Esimerkiksi sitä, että elämä on muutakin kuin helvetti, outo ääni vastasi. En usko, valitin. Siinäpä se onkin. Et usko. Kuuntele minua nyt tarkkaan. Hän kertoi vain puolitotuuksia. Ne ovat kaikkein vaarallisimpia, koska ne tekevät ihmisistä olettamuksiensa näköisiä. Totuus on se, että helvetin voi voittaa. Sen kanssa voi oppia myös elämään jos tarve vaatii, se sanoi.

Alatko sinäkin pilkata minua, valitin. En, vaan opetan. Nouse ruikuttamasta siitä. Minä lähden sinun matkaasi. Nimeni on usko ja taistele, se sanoi. Oletko kallis, kysyin. Olen, se vastasi. Minulla ei ole millä maksaa, sanoin. Annan luottoa. Kyllä minä aikanaan saatavani otan. Suostutko, se kysyi. Ei kai tässä muutakaan voi, vastaan. Hyvä, noin sitä pitää. En ole automaatti. Minun edessäni täytyy nöyrtyä. Silloin alan toimia.

Kuljimme hitaasti. Matka oli pitkä ja vaivalloinen.

Ei sinusta ole apua, purnasin. Ole kärsivällinen. Se on hyve, jonka sinun tulee oppia, se neuvoi.

Valkeneva aamu tervehti meitä. Usko ja taistele jäi keskustelemaan sen kanssa. Se ärsytti minua. Halusin jatkaa matkaa tauotta.

Ole tarkkana, se sanoi kun taas jatkoimme matkaa. Sydän ja silmät auki näkee enemmän.

Juuri samalla hetkellä olin näkevinäni jotain. Valpastin katsettani. Tuolla se on, huusin innoissani. Lähdin juoksemaan sitä kohti. Olin varma, että olin nähnyt tekstini! Nyt minä saan sen!

Välillämme oli enää vain silta, jonka alla oli suuri putous. Viimeinen este, ja olen yhtä tekstini kanssa, ajattelin riemuissani.

Silta huojui vaarallisesti. Se oli näyttänyt vahvemmalta mitä oli. Siitä puuttui myös askelmia. Jalkani astuivat tyhjää ja olin pudota rotkoon.

Huusin apua Uskolta ja Taistelulta. Se kävellä löntysteli viereeni ja ojensi kätensä. Sinussa alkaa olla ainesta. Mitään ei saa, jos ei uskalla epäonnistua ja pyytää apua, se sanoi.

Vihdoin pääsimme yli sillan. Tekstini odotti minua puunjuurella. Myös se oli hengästynyt ja väsynyt. Mutta se hymyili minulle. Se halusi olla ystäväni, osa minua.

Usko ja Taistele tuli luoksemme. Levätään kaikessa rauhassa ennen kuin lähdemme paluumatkalle. Se on täynnä vaaroja. Elämä on kaksisuuntaista, älä unohda sitä, se sanoi.

Ehdimme kulkea vain hetken, kun vastaamme käveli kaksi vierasta. He esittelivät itsensä kohteliaasti. Hyvää päivää. Olemme Perinnäistapa ja Näennäisyys. Mitä sinä olet löytänyt, kun olet noin tyytyväisen näköinen, he kysyivät minulta. Vain erään tekstin, joka oli hukassa, vastasin. Sepä mielenkiintoista. Voisimmeko tehdä kauppaa siitä? Meillä on paljon hyväksi todettuja tapoja ja mielipiteitä. Niillä pärjäisit kauan eteenpäin, he sanoivat.

Vilkaisin Uskoa ja Taistelua, mutta hän oli ilmeetön.

Houkutus oli suuri. Minulla oli vain yksi vaivainen teksti ja heillä paljon mielipiteitä. Niistä saisin jutunjuuria moneksi.

Silloin kuulin tekstini kuiskaavan minulle: älä vaihda minua. Olet henkilökohtaisesti etsinyt ja löytänyt minut. Olen arvokkaampi kuin heidän tapansa ja mielipiteensä.

Pysytään omillamme. Luotan löytämääni, vastasin vieraille. Hyvä on, mutta kyllä sinun olisi kannattanut, he sanoivat ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Päivä oli jo pitkällä kun saavuimme kotiin. Olin aivan poikki, mutta sisimmässäni tunsin levon ja rauhan.

Katselin ikkunasta pellonaukeamaa. Se hengitti rauhallisesti kosteaa usvaa. Oli ihana hiljaisuus. Itkin, oli niin hyvä olla.

Tähän heräsin. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavanlaista unta. Olen varma, että sillä on jokin sanoma minulle, mutta se on löydettävä. Ehkä kysymys on jostain luovuuden löytämisestä itsestäni ja opittava ottamaan se käyttöön. Voisinko sittenkin elättää itseni tulevaisuudessa kirjoittamalla? Olen kahden sanomalehden vakituinen avustaja. Siitä saisin noin tuhat euroa kuukaudessa. Sillä pystyisi juuri maksamaan vuokran ja auton. Jos saisin jostain lisää kirjoitustyötä, niillä tuloilla saisin ruuan. Eikä kirjojenkaan kirjoittaminen ole mahdoton ajatus, olenhan kirjoittanut jo kaksi kirjaa ja yhden artikkelikirjan.

Entä hengellisten äänitteiden teko? Kyllä kai joku kristillinen kustantaja minulle mahdollisuuden antaa. Niistäkin saisi lisätienestiä, joilla ostaa vaatteita.

Eniten unessani askarruttaa " perinnäistapa ja näennäisyys ". Tarkoittavatko ne ehkä sitä, että ihmisinä meillä on taipumus valita helpoin tie, minun tapauksessani paluuta iskelmälavoille, jolloin minulla ei olisi pienintäkään ongelmaa toimeentulostani ja kaikin puolin hyvästä elintasostani, johon olen tottunut? Mutta mitä mieltä Jumala silloin olisi? Lupaahan Hän sanassaan, " että etsikää ensin Jumalan Valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttansa, niin sen ohessa teille kaikki muukin annetaan ". Jospa onkin niin, että minun uskoni hinta on täydellinen riippuvaisuus Jumalasta myös taloudellisesti. Jos haluan seurata Häntä, minun on luovuttava varmasta tulevaisuudesta. On kuljettava päivä kerrallaan eteenpäin ja luotettava Hänen apuunsa. Joudun maksamaan uskostani paljon, mutta entä sitten. Monet ovat joutuneet luopumaan jopa hengestään seuratessaan Häntä.

Mieleeni muistuu myös lääkärini neuvo kärsimättömyydestä ja nopeiden ratkaisujen kauaskantoisista seurauksista. Minulla on niistä jo ihan tarpeeksi hirvittäviä kokemuksia. En voi syyttää tilastani ketään muita kuin itseäni. Jos olisin ollut huolellisempi esimerkiksi raha-asioissani, voisin aivan huoletta elää ja palvella Jumalaa ja auttaa vielä muitakin. Mutta en saa takaisin virheitäni. Turha niistä on ottaa uutta taakkaa harteilleen, nykyisissäkin on ihan tarpeeksi.

Toivon riekale hipaisee mieltäni. Jospa tästä sittenkin selvitään Jumalan armon avulla eteenpäin.

Polvistun sänkyni viereen ja rukoilen Jumalalta voimaa ja rohkeutta kulkea Hänen askelissaan. Ilman Hänen apuaan en jaksa enkä uskalla.

" Jumala, auta minua, ettei minun tarvitsisi soittaa ohjelmatoimistooni myymään minulle keikkoja ", rukoilen nöyrästi.

Sosiaalitoimistoon

Vilkuilen ympärilleni avatessani sosiaalitoimiston oven. Olen kiusaantunut ja jännittynyt. Hypistelen käsissäni paksua paperipinkkaa, lääkärintodistusta, kymmeniä lausuntoja lääkärissä käymisistäni, eläkehakemusta, vuokralappuja ja lääkereseptejä. Mietin mistä aloitan puhumaan virkailijalle. Käteni hikoilevat ja sydän pamppaa minulle täysin uudesta tilanteesta. Paniikkikohtauksesta ei onneksi ole kysymys, vaan ihan normaalista jännityksestä ja pelosta.

Istun selkä ulko-oveen päin, ettei kukaan tunnistaisi minua. Muutama ihminen kulkee aivan vierestäni. He osoittavat ilmeellään hämmästystä, jonka yrittävät kuitenkin hienotunteisesti peittää.

Odottaminen tuntuu loputtomalta. Nousen ylös ja alan kävellä pientä käytävää pitkin. Virkailijat tervehtivät minua hymyillen kulkiessaan ohitseni. Mitähän he hymyilevät, mietin.

Vihdoin virkailija avaa oven ja kutsuu minut huoneeseen. Virkailija on nuori kaunis nainen ja minua hävettää vielä enemmän. Toivoisin, että maa vajoaisi altani. Nyt ymmärrän senkin, miltä työpaikkansa menettäneeltä ihmiseltä tuntuu, kun joutuu turvautumaan sosiaalitoimiston apuun. Ilmeisesti minun on tämäkin koettava itse, että osaan samaistua ihmisten häpeän ja nöyryytyksen tunteeseen, ajattelen.

" Tänään ministeri, huomenna paskakuski ", tokaisen ja tunnen punastuvani korviani myöten. Mistä ihmeestä tuollainen ajatus nousi kielelleni. Odotan nolona mitä tuleman pitää.

" Noin raflaavaa aloitusta en ole ennen kuullutkaan. Mutta perille tuli. Ei sinun tarvitse hävetä täällä oloasi. Tuolillasi on istunut monta toimitusjohtajaa ja muutakin herraa ", hän sanoo hymyillen.

" Kiitos lohdutuksesta, mutta kun ottaa niin koville. Olen tehnyt työtä kolmekymmentä vuotta ja nyt tällainen mahalasku sinun pakeillesi. Olisin mieluummin vaikka kaatopaikan vahtina, kuin edessäsi kerjäämässä toimeentuloni ".

" En minä sinua kerjääjänä pidä. Olet sairas, etkä voi nyt tehdä työtä. Ymmärrän toki tunteesi ja noloutesi, mutta elämässä on otettava vastaan ikäviäkin asioita. Ota iisisti, ei tämä mikään maailmanloppu tarvitse olla. ".

Olin aina kuvitellut, että sosiaalitoimistossa kaikki ovat kireitä sosiaalitanttoja jotka yrittävät nolata ja nujertaa asiakkaan asioiden hankaloittamisella, mutta nyt minun on korjattava tämäkin väärä mielikuva. Toki olen kuullut, että tällaistakin kohtelua saa, mutta tämä virkailija on toista maata. Hän kyselee kuulumisiani ja vointiani, on aidosti kiinnostunut minusta ja elämäntilanteestani. Olin odottanut hänen pyytävän heti papereita ja nenä kiinni niissä etsinyt virheitä ja puutteita, jotta voisi käännyttää minut pois. Keskustelemme ainakin viisitoista minuuttia elämän arvaamattomuudesta ja ihmisen mahdollisuudesta kokea mitä odottamattomampia asioita ja elämän käänteitä. Elämässä ei ole mitään koskematonta, joka ei voisi mennä rikki.

" Mitä sinä itse toivot tältä käynniltä? ", hän kysyy.

Kysymys yllättää minut. Mitä minä tuohon osaan vastata. Tulin hakemaan apua. Toisaalta pohjalla on syvä itsensä halveksimisen tunne.

" Haluan, että et pidä minua keinottelijana. Vaikka olen köyhä, minulla on periaatteeni ja ylpeyteni. Yritän järjestää elämäni mahdollisimman nopeasti sellaiseksi, ettei minun tarvitse käydä täällä. Minä en kuulu tänne ", vastaan suoraan.

" Tuo on terve asenne, mutta ei välttämättä toteudu niin nopeasti kuin toivot. Eläkehakemuksesi kaikkine valituskiertoineen kestää noin vuoden, joten ainakin sen ajan sinun on asioitava täällä ", hän opastaa.

" Niinkö kauan siinä menee? En minä mitään valitusta tee. En edes halua eläkettä. Sehän on pelkkä pakollinen lakisääteinen juttu. En totisesti käy täällä vuotta ", puuskahdan melkein vihaisena.

" Toivotaan niin, mutta varaudu siihenkin. Jos sairautesi jatkuu, sinulla ei ole oikein muuta mahdollisuutta ", hän sanoo sovittelevasti.

Hän on oikeassa. Mistä minä tiedän kuinka kauan hyvä nykyinen henkinen tilani kestää. Joku kaunis päivä voin maata taas piilossa peiton alla. Niin on käynyt ennenkin. Parempi etten kovin elvistele, mietin.

" No, sitten käydään vaan. Kait tähänkin tottuu ", huokaan.

" Ihminen tottuu mihin vaan, mutta katotaas nyt niitä papereitasi ".

Työnnän paperinipun hänelle ja katselen ikkunasta ulos hänen alkaessa laskemaan laskukoneella.

" Ovatko tässä kaikki tulosi ja laskusi ", hän kysyy.

" On. Olen sopinut lehtien päätoimittajien kanssa, että kirjoitan silloin kun jaksan. Säännöllisesti en vielä siihen kykene. Kirjoittaminen vie paljon henkistä voimaa ".

" Ymmärrän. Tuo aina tästä eteenkin päin tiliotteesi ja kerro, jos olet pystynyt kirjoittamaan. Se vähentää sinun toimeentulorahaasi, mutta vuokran ja lääkkeesi maksamme ilman muuta. Sinulla on hirveän kallis tämä mielialalääke ", hän sanoo ystävällisesti.

" Niin on, mutta se on ainoa lääke, joka on auttanut. Saanko tällä kerralla jo rahaa? ", kysyn arkana.

" Joo. Kirjoitan sinulle maksumääräyksen osuuspankkiin. Sitä paperia vastaan saat 250 euroa. Ei se paljon ole, mutta sillä sinun on pärjättävä. Katsotaan sinulle vielä aika ensi kuuksi ja siinä tämä sitten alkaa ollakin. Soita, jos tapahtuu jotain mullistavaa ".

Nousen ylös ja kättelen häntä. Hän hymyilee ystävällisesti.

" No, oliko tämä niin kauhea paikka ", hän kysyy kiusoitellen.

" Hammaslääkäristä seuraava ", vastaan nauraen.

Kävelen nopeasti autooni vilkuillen jälleen ympärilleni. Onneksi ei ainakaan ihan tutut nähneet.

Ajan pankkiin. Ojennan kuin muina miehinä lapun kassalle. En vahingossakaan katso häneen päin. Hän antaa minulle rahat ja poistun yhtä nopeasti kuin olin tullutkin.

Istun kotvan aikaa autossa käynnistämättä sitä. Katson rahoja sekaisin tuntein. Minun pitäisi varmaan olla kiitollinen niistä, mutta sisälläni koen ihan jotain muuta. Miehistä ylpeyttäni on kolhaistu, itsetunnostani lohkaistu pala pois. Yritän pidättää itkua, mutta se tulee lupaa kysymättä. Tässä se suuri kansan suosikki ja monien hittien tulkitsija nyt istuu sossun hoidokkina, ajattelen vihan ja surun vallassa. Pitäisikö sittenkin ottaa yhteyttä ohjelmatoimistoon, nousee taas mieleeni. Minä en kestä tällaista elämää pitkään. En, en, en.

Käynnistän auton ja ajan kotiin. Loppupäivän vietän sängyssä, päätän.

Alakuloisuus ja itsesääli silittävät päätäni löhötessäni sängyssä. Kelaan virheitäni ja töppäilyjäni vuosien varrelta. Tuntuu kuin kaikki mihin olin koskenut, muuttui ensin kullaksi, mutta oli lopulta pelkkää tuhkaa. En löydä elämästäni mitään aluetta, jota en olisi tuhonnut. Jokin selittämätön itsetuhon- vietti on ryöstänyt elämäni hallinnan. Yritän löytää perimmäisen syyn, miksi olen tällainen. Missä vaiheessa persoonani särkyi niin palasiksi, kuin se nyt on? Kaikellahan täytyy olla jokin alku, myös ihmisen sisäisen elämän hajoamisessa. Minun on löydettävä rikkinäisyyteni todellinen syy, jotta voisin edes yrittää muutosta elämässäni.

Mitä pidemmälle tutkistelussani pääsen, sen selvemmäksi nousee yksi syy: maanisdepressiivinen mieleni, joka on polttanut kynttilää molemmista päistä jo kaksikymmentä vuotta. Entä jos koko loppuelämäni on samanlaista vuoristorataa kuin mennytkin elämäni? Kykenenkö enää tavalliseen ja säännölliseen elämän rytmiin? Ehkä olen psyykkisesti jo niin vammautunut, että en osaa hallita elämääni.

Entä mahdollinen hengellinen työni? Onko minusta enää siihen? Voinhan ajaa itseni piippuun siinäkin työssä. Hetken kaikki voi mennä hyvin ja saan ehkä paljonkin aikaan, mutta pystynkö hallitsemaan asiat ja elämäni pidempään, on jo ihan eri kysymys - vakava kysymys.

Kysymysteni realistisuus ahdistaa minua. Tiedän löytäneeni avainkysymykset, jotka vaativat vastausta. On ihan sama petänkö itseäni viihdemaailmassa, tai hengellisessä työssä, jos lopputulos on sama. Oivallan, että kumpaakin työtä voi tehdä vain persoonansa kautta, joka taas vaatii voimia jaksaa puurtaa. Toisaalta asia on juuri päinvastoin: viihdemaailmassa en koe työlläni mitään tarkoitusta, kun taas hengellisessä työssä koen mielekkyyttä. Mikään ei syö ihmisen persoonaa yhtä paljon, kuin työ, joka ei anna henkisesti mitään. Ihmisen kaikella tekemisellä on valtava vaikutus hänen henkiseen terveyteen ja mielekkyyteen. Sen hoitavaa vaikutusta ei voi yliarvioida.

Vannon pyhästi, että teenpä tulevaisuudessa sitten mitä työtä tahansa, en tee sitä liikaa. Minun on kerta kaikkiaan opittava kunnioittamaan voimiani ja rajoituksiani. Jos en nyt sitä opi, kohta on myöhäistä. Karmea totuus on se, että olen menettänyt lopullisesti henkisen terveyteni. Minun on opittava elämään sen kanssa, mitä vielä on jäljellä. Todellisuuden tajuaminen sattuu minuun, mutta se on hyväksyttävä. Totuuden nimessä on myönnettävä sekin, että eläke ei menisi väärälle miehelle. En kykene enää säännölliseen työhön. Piste.

Kyyneleet nousevat silmiini. Olen elänyt liian monta elämäkertaa. Nähnyt ja kokenut liikaa. Mieleni on paljon vanhempi kuin biologinen ikäni. Jossain vaiheessa tulee raja vastaan, jolloin ei enää jaksa aloittaa alusta. Olen elänyt liikaa, siinä minun sairauteni, josta kaikki muu on sen seurauksia.

Alan itkeä hillittömästi. Tunnen oloni sanoinkuvaamattoman avuttomaksi, surulliseksi. On tullut totuuden hetki, jota en voi enää kiertää. Ainoa mahdollisuuteni selvitä on olla sinut itseni ja Jumalani kanssa. En voi, enkä halua maalata epärealistisia odotuksia. Minun on jätettävä itseni ja elämäni Jumalan käsiin. Seurattava nöyrästi hänen tahtoaan. Hän ei vaadi minulta mitään. Jos Hän haluaa minun tekevän hengellistä työtä, Hän antaa siihen myös voiman. Loppu on omissa käsissäni. Jos kuvittelen olevani vahvempi kuin todellisuudessa olen, en voi syyttää siitä kuin itseäni. Kukaan ei pakota minua tekemään tai jaksamaan yli voimieni. Tämä on totuus, jonka minun on kätkettävä syvälle sieluuni.

Kahden vuoden kuluttua

Eletään kevättä 2004. Tein kaksi vuotta romanityötä Oulussa. Jumala oli kanssani. Hän siunasi työmme. Romaneja tuli uskoon ja perustimme romanikuoron. Se herätti valtakunnallista kiinnostusta mediassa. Esiinnyimme kaksi kertaa televisiossa ja annoimme haastatteluja lehdille. Oulussa oli ja on herätyksen aika. Koin olevani Jumalan asettamalla paikalla. Huomasin, että elämänkokemukseni ja sielunhoidollinen sananjulistus auttoi ihmisiä. Tajusin nopeasti, että parhaiten voin käyttää kykyjäni ja kokemuksiani paikallistyössä. Rakastan olla samojen ihmisten kanssa tekemisissä. Seurata ja tukea heidän kasvuaan ihmisenä ja kristittynä. Meillä oli Oulussa hieno yhteistyötiimi pastorien kanssa. Evankelista Anni Koivukangas, jonka kanssa tein romanityötä, opetti minulle paljon Jumalan palvelemisesta ja uskollisuudesta Hänelle. Anni saarnasi aina kuin se olisi hänen viimeinen saarnansa. Sain hyödyllistä opetusta häneltä. Opin ymmärtämään, että tärkeintä Jumalan palvelemisessa on rakkaus ja uskollisuus. Lahjat ja kyvyt ovat lopulta vain kermavaahtoa, joilla ei pitkälle pötkitä.

Aloitimme Köpin, Ernon, ja Kiken kanssa kiertämään vuoden alusta. Kaikki salit ovat olleet täynnä. Kokouksemme ovat hyvin koruttomia ja kaunistelemattomia. Laulamme paljon ja kerromme omasta elämästämme. Emme halua liioitella tai kaunistella menneisyyttämme. Olemme saavuttaneet paljon, mutta myös menettäneet. Kaikki tämä leimaa tilaisuuksiamme. Emme pyri sanallakaan puhumaan enemmän kuin mitä olemme Jumalasta kokeneet. Ihmiset ovat täynnä lennokkaita puheita, joilla kuitenkaan arjessa ei ole juurikaan katetta. Senkin olemme huomanneet, että ihmiset ovat vaikuttuneita avoimuudestamme ja rehellisyydestämme. He tulevat puhumaan ongelmistaan ihmisille, ei kasvottomille evankelistoille.

Jumala on auttanut minua konkreettisesti. Viimeisestä paniikkikohtauksestani on jo kohta kaksi vuotta. Teen hengellistä työtä sydämestäni, mutta pitäen koko ajan mielessäni voimavarani. Oulussa loppuaika oli aika raskasta, mutta selvisin siitä. Olen edelleen välillä henkisesti maassa, mutta en samalla tavalla kuin ennen. Näen tulevaisuuteni avoimena, kun ennen en nähnyt mitään valoa. Se on paljon masennukseen altistuvalle ihmiselle.

Asun nyt Helsingissä. Minulla on juuri sopivasti työtä. Tänään rakastan Jeesusta enemmän kuin koskaan ennen. Se ei tarkoita, että kaikki ongelmat olisivat loppuneet, mutta nyt käyn ne läpi Hänen kanssaan. Taloudellisesti olen ollut siinäkin tiukoilla, mutta ruokaa on ollut joka päivä pöydässä. Jumala on ilmestynyt monta kertaa aivan yliluonnollisella tavalla. Monesti täysin tuntematon ihminen on antanut tai lähettänyt minulle rahaa. Joskus on ollut äärettömän vaikeita tilanteita, mutta aina niistä olen jotenkin selvinnyt.

Myös kutsumukseni kirjoittajana on vahvistunut. Kynällä voi paljon auttaa itseänsä ja muita ihmisiä. Päässäni pyörii jo seuraavan kirjan aihe; hoitavat ihmissuhteet, jossa pohdiskelen ihmissuhteiden ja seurakunnan mahdollisuuksia vaikuttaa parantavasti ihmisten arkeen.

Kiergekaardin viiltävän syvällinen ajatus " olisin tuhoutunut, ellen olisi tuhoutunut ", on pitänyt täydellisesti paikkansa elämässäni. Elämän syvällisimmät totuudet ovat aina paradoksaaleja. Juoksemalla karkuun ongelmiamme, juoksemme karkuun itseämme. Täydellinen umpikuja on portti ulospääsyyn. Tuhoutuminen mahdollisuus uuden elämän alkuun.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, en tiedä. Sen tiedän vasta huomenna. Tänään on mahdollisuus elää sellaisena kuin on luottaen Jumalan armoon ja rakkauteen. Se on kantanut minua tähän päivään asti. Hän on luvannut viedä työnsä minussa loppuun asti. Se riittää. Muuta en halua.